Ei mitään uutta auringon alla, taisi todeta Sinuhe egyptiläinen. Taideko ikuista? Eihän performanssi kestä kuin hetken. Jääveistoshan sulaa käsiin. Korkeataidetta vai populääriä? Taide busineksenä? Sehän ruokkii valtavan porukan!

Näyttely Walt Disney ja Euroopan taide on monien museoiden yhteisprojekti, jonka idean keksi taidemaailman salapoliisi, ranskalainen taidehistorioitsija Bruno Gierveau. Hän jäljitti monta vuotta Walt Disneyn inspiraation alkuperää ja ratkaisi arvoituksen. Näyttelyssä on piirroksia ja elokuvanäytteitä yhdestätoista varhaisimmasta elokuvasta vv.1937-67. Tuotantoteamin taiteilijoitten käden jälki on korkeatasoista, olipa kyse piirustuksista, akvarelleista, guasseista tai pastelleista. Kuvat ovat yleensä nimettömiä eli töitä tehtiin firman nimissä.

Walt Disneyn (1901-1966) tie missourilaisesta maalaispojasta kulttuuriteollisuuden uranuurtajaksi oli sarja kokeiluja, epäonnea ja onnistumisia. Poika oli innostunut lukemisesta ja laitteista. Keskenkasvuisena hän ei päässyt oikeisiin sotahommiin I maailmansodassa, mutta pääsipä Ranskaan ambulanssikuskiksi.

Eurooppa teki vaikutuksen.Kotiinpaluun jälkeen syttyivät ensi yritykset yhdistää liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Maailman ensimmäisen synkronoidulla äänellä varustetun animaation Höyrylaiva Villen (1928) päätähti oli Mikki Hiiri, joka puhui Waltin äänellä, mutta oli hänen kaverinsa Ub Iwerksin piirtämä. Pian sen jälkeen ilmaantuivat Aku Ankka, Hessu Hopo ja Pluto.

Eurooppa oli jäänyt kiehtomaan Waltin mieltä. Hän matkusti sinne 1935 lomailemaan, kierteli museoissa ja vei mukanaan satoja kirjoja 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. Hän oli jo aiemmin lainannut lyhytelokuviinsa Aisopoksen(n.620-560 eaa) eläinsatujen juonenkulkuja.

Kirjat ja aikakauden elokuvat olivat Disneyn työntekijöiden koulutusmateriaalia. Kas Prinsessa Ruususen linnahan on saksalaisen Neuenschwansteinin arkkitehtuurinen versio. Tahi Pinocchion kylä kuin eteläsaksalaisesta Rothenburgista. Elokuvista napsaistiin kuvasommittelun tehokeinoja.

Esikuvina käytettiin myös elokuvatähtiä. Lapsinainen Lumikki lainasi hahmonsa Shirley Templeltä ja animaatioelokuva Pinocchion Sininen haltiatar Hollywood-tähti Jean Harlowilta. Ruotsalaisen John Bauerin ja norjalaisen Theodor Kittelsenin kuvittamat pohjoismaiset kansansadut taas olivat pohjana seitsemälle kääpiölle. Ranskalaisen La Fontainen saduissa 1600-luvulta eläimet käyttäytyvät kuin ihmiset. Disneylle antropomorfismista eli eläinten inhimillistämisestä tuli vakiintunut tavaramerkki.

Puut edustavat nimetöntä kauhua. Samaa hyytävää tunnelmaa luovat pimeät luolamaiset tilat ja kellariloukot, joista kulkee johtolanka kirjallisuuden kauhuromantiikkaan. Metsäkohtaus Lumikki ja seitsemän kääpiötä muistuttaa Gustave Dorén kuvitusta Danten Jumalaisen näytelmän Helvetti-lukuun.

Kunnianhimoisin hanke oli Disneyn yritys kääntää klassista musiikkia animaatioksi elokuvassa Fantasia v. 1940. Jatko-osassa olisi kuvitettu Sibeliuksen Lemminkäis-sarjaa. Sylvia Holland ja Kay Nielsen tekivät Tuonelan joutsenesta 80 pastellipiirustusta, jotka häikäisevät yhä taidollaan. Idea pysähtyi kuitenkin käsikirjoitusvaiheeseen

Disneyn studioilla herätettiin 40- ja 50-luvuilla henkiin tutut lastenkirjallisuuden hahmot: Bambi,Tuhkimo, Liisa Ihmemaassa, Peter Pan ja Prinsessa Ruusunen. Helinä-keiju sai piirteitä eurooppalaisista ”kollegoistaan” ja amerikkalaisista elokuvatähtösistä, jopa pin-up-tytöistä. Prinsessa Ruusunen taas muistutti Botticellin sulokkaita naisfiguureja. Viimeinen itsensä Walt Disneyn valvoma animaatioelokuva oli Viidakkokirja(1967). Mitenkähän paljon siihen vaikuttivat Henri Rousseaun naivistiset viidakkokuvitelmat?

Disneyn kuvatyyppien sidonnaisuus eurooppalaiseen taiteeseen olisi ehkä herättänyt närää silloin kun mestariteoksia vielä pidettiin lähes pyhinä? Nythän niiden uusiokäyttö on lähes trendi. Toisaalta pop-taide on surutta viljellyt populääri- ja arkitaiteen aiheistoa Andy Warholista lähtien.

Näyttely on oiva kohde lapsiperheille ja niitä on siellä riittänytkin. Se on myös valaiseva osa liikkuvan kuvan historiaa ja avainkertomusta nykymedian kehitykseen.

LEENA-RIITTA SALMINEN