Ei tarvitse olla kummoinen tietoniekka ymmärtääkseen, että ihmisen tulevaisuus rakentuu paljossa lapsuuden varaan. Aikuiseksi kasvamisen prosessi on pitkä ja monipolvinen, monesti kivuliaskin. Nykylapsi elää valtaisassa informaatiotulvassa ja joutuu seikkailemaan jatkuvassa valintojen basaarissa. Oheiskasvattajia tunkee mediasta, kadulta ja markkinoilta.

Lasten ja nuorten kuvataidekouluissa voi hetkeksi pysähtyä kuulostelemaan oman kasvunsa kohinaa. Keskittyminen, rauhallinen työskentely on mannaa persoonan eheytymiselle, kun tukena on vielä kannustava aikuinen.

Näin näyttää tapahtuvan kotkalaisessa kuvataiteen perusopetuksessa, johon soisi tulevaisuudessa löytyvän myös laajemman oppimäärän. Toisaalta tärkeintä eivät ole supernäyttävyyteen tähtäävät spektaakkelit vaan aito ja rehellinen perustyö kuvallisen ilmaisun perusteitten tutkimisessa.

Näyttelystä ei selviä, millä otsikolla ja taustoilla työhön on ryhdytty. Mukana on otoksia arjesta ja kuvitelmista, tekijälle läheisestä elämänpiiristä ja huikeista kurkistuksista käsinkosketeltavan toden toiselle puolen. Kuvan tekemiseen sekoittuu tunteita ilosta kaipuuseen, mutta pidän tärkeänä, että rohjettu harjoitella myös pelon ja kauhun kohtaamista. Työstämällä tunteet tulevat pintaan ja tunnistetuiksi, mutta toisaalta niihin saa myös tarpeellista etäisyyttä. Ja kun kuvaa eläintä, voikin kertoa itsestään tai ihmisestä yleensä, kuten sadut ovat meille antiikista asti opettaneet.

Kasvavien tuotoksia on turha järjestää paremmuuden mukaan, koska taidekasvatuksen aivan perimmäisiä tarkoituksia on tukea itsetunnon kehittymistä ja suoda kilpailuun tukehtuvassa maailmassa täysi vapautus olla oma itsensä sellaisenaan, vertaamatta naapuriin tai kokeneempaan tekijään. Monet esiintyvätkin nimettöminä tai vain nimikirjainteen viitteellä. Vaikkapa yhdestä ja samasta appelsiinin puolikkaasta puhkeaa kuvan kautta kymmeniä aivan uudennäköisiä hedelmän lohkoja, on riemastuttava havainto.

Aikaisempien vuosien tapaan näyttelyssä voi nautiskella lukemattomista tekotavoista. Isoon kokoon työskentely on jo motorisestikin kehittävää fyysistä harjoitusta. Pastelliliidun pitkät vedot paperilla tai suurella siveltimellä värin levittäminen käyvät melkein voimistelusta. Käden kosketus pehmeään saveen on suorastaan terapeuttista kenelle tahansa taikka pienoismallin rakentaminen paperista oivaa kolmiulotteisuuteen perehtymistä. Tunteella ja järjellä.

Silmämääräisesti arvioiden pääpaino näyttäisi tällä kertaa olevan nuoremmissa ikäluokissa. Kotkan ja Karhulan kirjastojen näyttelykuvien tematiikka on suurin piirtein sama. Kuten joka kerran, katsojaan vetoavaa on estoton värin viljely ja pienimpien hellyttävät, vastasyntyneet haparoivat käden jäljet. Siinä on ihmettä kerrakseen: minä sen tein, ihan itse! Aikuisen flow-hetket taitavat olla sangen harvassa.

Näyttelyn välityksellä voisi lähettää terveisiä lasten ja nuorten koteihin. Arvostakaa näitä teoksia, pitäkää esillä, kuunnelkaa, kun lapsi niistä puhuu! Ja kun seuraavan kerran mietitte, millä ilahduttaisitte lastanne, ostakaa paljon ja isoa paperia ja kunnon värejä, monensorttisia. Ja värityskirjat voi viskata roskikseen, sanoo minussa aina vain kuvisope.

LEENA-RIITTA SALMINEN