Kolmen kuvataideopettajan näyttely on vankka todistus yhteistyön voimasta. Vaikka luova prosessi on luonteeltaan syvästi yksilöllinen, sitä voi ruokkia jakamalla ideoita, tekotapaa ja ennen kaikkea taidefilosofista asennetta. Ekologinen ajattelu ja yhteisöllisyys rikastavat ilmaisua ja muistuttavat luovan teon vastuullisuudesta. Teoria yltää metodisiin käytäntöihin asti.

Vieraskirjana toimii kartonkipohja, johon kävijä voi kaivertaa oman jälkensä. Taiteilijat ovat jo Rauman ja Naantalin näyttelyistään tuoneet katsojien terveiset valmiina vedoksena, johon heistä kukin on lisännyt omat elementtinsä. Ne avaavat kuvaston perusainekset: luonnon, avoimen ja suljetun tilan vuoropuhelun sekä tunnepitoisen värin merkityksen. Yhteensovittaminen onnistuu ja tulos on eheä, yhteisöllinen taideteos.

Tekijöillä on silti selvästi erottuva persoonallinen käsialansa. Mari Aspola rakentaa asutun ympäristön merkkikieltä pelkistetyin geometrisin kuvioin, neutralisoiduin sävyin ja lopputulos on kodikasta ja intiimiä. Kuvanauhat Kesään, Eteenpäin ja Merellä leikkivät samoja kuvioita varioimalla ja hienojakoisilla viivarytmeillä. kuKaksipuoliset verkkomaiset Päivän talo, yön talo -teokset suostuttelevat kumppanikseen läpivirtaavan valon, joka liittää yhteen vastakohtaiset aistimukset.

Samaa prosessia jäljittää myös Kirsi Vihervirta ikkunavedoksissaan Välke ja Liplatus. Perinteisempää grafiikan tekotapaa edustavat hänen jyhkeät meriaiheiset teoksensa, joissa tuuli pyyhkii merenselkää ja sammuva valo nostaa kivenlohkareen myrskyä uhmaaviksi pysyvyyden vertauskuviksi. Saaren silhuetti taas kiehtoo salaperäisenä kesäyön kuulaissa sävyissä tai pakkasaamun pitsisessä huurteessa. Käden jälki on rotevaa, sisäisestä paineesta purkautuvaa.

Maalauksellisia vaikutelmia, ryöppyvää intohimoa ja elämän koko koreutta ryöppyävät Katariina Silvolan monotypiat. Sama laatta saa tuoreet merkitykset uudestaan ja uudestaan. Ihminen astuu mukaan kuvaan, menossa tahi tulossa, omaa rooliaan pohtimassa, yksin tai toisen kanssa. Kuiskaus hukkuu tunnemyräkkään tai huuto kantaa juuri ja juuri sen yli. Koko kuvapinta on liikkeessä, myrskyn silmässä tai keinuu käden loihtimana aallokkona.

Kolmikko käyttää pahvia sen materiaalisista ominaisuuksista lähtien kunnioittavasti. Se taipuu myös veistosmaisiksi muodoiksi, pienoisinstallaatioiksi, joihin graafinen jälki lataa merkitystä. Katariina Silvolan Happy mealit ovat ”taidepakkauksia”, joissa jälleen sisätila ja ulkotila lomittuvat läpäisemällä. Kasvin röyhelömäinen kukinto murtaa säännöllisen muodon, rehevöittää sen.

Kirsi Vihervirran Näköala, Hommage a´Magritte, on näiden pienten pahviveistosten aatelia. Ovesta voi pyydystää pilven vapautta tai sulkeutua mustan vuoren kainaloon. Mari Aspolan Murhe taas on koskettava kuvaus ihmisestä läpipääsemättömän tuntuisessa tilanteessa. Veistoksen ei tarvitse olla ikuiseksi luokiteltua ainetta eikä kooltaan juhlava puhutellakseen väkevästi.

Leena-Riitta Salminen