Heta Kananen 2008,
Enkelinsiipi 3/50.

Aikoinaan maalausten kehystämisen ympärillä pyöri kokonainen, puunveistoon, ootraamiseen ja kultaamiseen erikoistuneiden käsityöläismestareiden ja kisällien ammattikunta. Kehykset kertoivat taiteenkerääjien varallisuudesta ja asemasta. Ne saattoivat barokkimaisen runsaiden kultakiemuroiden peittäminä olla jopa arvokkaampia ja vaatia huomattavasti enemmän seinäpinta-alaa kuin syliinsä suljettu teos.

Nykyisin maalaukset halutaan usein esille jopa ilman kehystystä. Kehyksen koetaan vievän huomiota ja energiaa itse työltä. Kapea alumiinireunus grafiikalle on monen mielestä ainoa oikea ratkaisu. Ohuehko puu tai muovipuriste edustaa minimalistille jo räväkkyyttä, värillisestä passepartout?sta puhumattakaan. Leveitä, koristeltuja reunuksia pidetään mauttomina tai ainakin rohkeina valintoina.

Tällä kertaa taiteen ympärille, kehyksiin, katseen kohdentavassa, hieman taide/sisustusneuvontaa lähestyvässä näyttelyssä, on esillä tuttuja ja nimekkäitä graafikoita: Piia Lehti, Pentti Kaskipuro, Elina Luukanen, Rafael Wardi, Heta Kananen, Juhana Blomstedt, Elina Luukanen, Pentti Koivikko? Wardeista on jäljellä tosin vain toinen. Tummat, melkein maskuliiniset raamit tarjoavat rohkean kontrastin Puutarha-nimisen grafiikanlehden heleille värisävyille.

Heta Kanasen Enkelinsiipi jatkaa orgaanista teemaa kehyksen kiemuroihin. Kanasta lienee tarjolla kuun lopussa alkavassa näyttelyssä lisää. Kaskipuron tuttu mustavalkea Limppu on neutraalin valkoisen ja alumiinin sijasta runsaan punaisen passepartout?n ja lämpimän puun ympäröimä. Blomstedtin Sommitelma I on saanut kaksi erityyppistä kehysversiota. Toinen valkoisena pyrkii häipymään näkymättömiin, toisessa teoksen värisävy ja kuviointi jatkuvat kehykseen, passepartout?n kykenemättä tekemään aistittavaa kuilua niiden välille. Teos ja kehys ikään kuin muuttuvat yhdeksi.

Noin puolet grafiikasta on Piia Lehden käsialaa. Mikäli taidetta esitellään muussa kuin kaikista ominaisuuksista riisutussa tilassa, asettaa tila omat reunaehtonsa. Taideteos käy aina dialogia ympäristönsä kanssa. Kehyksellä voi keskustelua rajata, mutta myös avata. Esillepanolla voi korostaa tai kadottaa teosten parhaita ominaisuuksia. Lehden pehmeäsävyinen grafiikka on sisustajalle kiitollista kehystettävää. Väreissä on lukemattomia erilaisia vivahteita, joita on helppo nostaa esille ympäristön vaatimusten mukaan.

Taideteoksia ei tietenkään pidä tarkastella vain sisustuksellisina elementteinä. Siis metodilla: "ihan kiva mut ei sopis mun kämppään". Suurta osaa todellisesta taiteesta ei ole tehty, eikä toivottavasti tehdä siksi, että se sopisi jonkin olohuoneen seinälle. Sisustustaiteen ja taiteen välillä vallitsee syvänteinen ja mutkainen rajaviiva. Kaikella taiteella voi toki sisustaa mutta kaikki sisustustaide ei ole taidetta. Thaimaalaisen katutaiteilijan auringonkukista ei tule Vincent van Goghia, vaikka kuvan kuinka arvokkaisiin raameihin asettaisi.

Taideteoksen ja kehyksen suhde lienee rinnastettavissa designpuvun merkitykseen kauniille naiselle. Jos vaate kirkuu olevansa Dior, Lacroix tai Armani, jää kantaja nimettömän ja korvattavissa olevan vaateripustimen asemaan. Sen sijaan jos vaate korostaa naisen ylvästä kauneutta, huokaamme ihastuksesta, edes tajuamatta mitä hän yllään kantaa. Kehyksen pitäisi saada meidät katsomaan teosta. Teos on aina pääosassa.

TUULA HUITTINEN