Kuusamossa vuodesta 1979 asunut pohjalaissyntyinen Hannu Hautala (s.1941) on elävä legenda. Vuoden lehtikuva Parittelevat kotkat (1973) toi Hautalan suuren yleisön tietoisuuteen. Mielikuvaa piilokojussa päivystävästä kuurapartaisesta luontokuvaajasta ovat juurruttaneet lukuisat valokuvateokset aina ensimmäisestä 1968 julkaistusta Erämetsän elämää -kirjasta alkaen.

Useilla kielillä ilmestynyt menestysteos, Kuukkelin maa (1984), toi taiteellisen vapauden ja liitti Hautalan pysyvin sitein Koillismaan karuun luontoon. Kuusamossa toimii tätä nykyä Hannu Hautala -luontokuvakeskus ja -säätiö, jotka ovat tämänkin näyttelyn takana.

Näyttely piirtää laajan retrospektiivisen kaaren varhaisista, mustavalkokauden töistä 90-luvun kokeellisiin vedoksiin, joissa maisemat liukenevat valon liikkeeseen hajoavaksi väripyörteeksi. Väliin jää kuvia luonnosta ja erityisesti Hautalan lempikohteista, linnuista.

Moninkertaisesti palkitun kuvaajan töissä on alusta alkaen ollut mukana vahva liikkeen ja draaman taju. Joskus jopa siinä määrin, että ortodoksisimmat luontokuvaajat ovat suivaantuneet tekniikan avulla luoduista kuvamanipulaatioista.

Hautalan kuvat ovatkin omalta osaltaan venyttäneet veteen piirrettyä, ehkä osin keinotekoista rajaviivaa taidevalokuvan ja luontokuvan välillä. Puhdasoppisen luontokuvan primääri tavoitehan ei ole taide vaan luonnonilmiön tai -olennon mahdollisimman tarkka dokumentaatio tietyssä todellisuuteen rajattavissa olevassa ajassa ja paikassa.

Taidevalokuva ei ole objektiivisen todellisuuden kuvantamista vaan taiteilijan vapaudella tapahtuva tutkielma, jonka kohteena ovat tila, valo ja havainnon elementit sekä niiden rajaukset ja sommittelu.

Kuvaaja joka liikkuu kahden maailman rajavesillä, ottaa aina riskin joutua ristituleen. Näitä riskinottajia on nykyisin yhä enemmän: tekniikan kehittyessä kuvan käsittely on siirtynyt pimiöistä päätteille ja mahdollisuuksien houkutus on suuri. Tärkeintä ainakin taiteen näkökulmasta lienee, että vaikka tekijöiden määrä teknisten helpotusten myötä lisääntyy, säilyy myös laatu.

Hautala on tunnustanut ihailevansa japanilaista luontokuvaa ja kiinalaista taidetta. Molemmissa on keskeistä vahva tyhjän tilan kunnioittamisen perinne. Tyhjä tarjoaa tapahtuma-avaruuden sekä fyysiselle liikkeelle että mielen liikkeelle.

Tyhjää luontokuvassa edustaa usein tarkennetun kohteen katoava tausta, veden kalvo, taivaan kaari tai kaukaiseksi hämyksi muuntuva metsäinen rinne. Esimerkiksi varhaisessa (1966) ylivalottuneessa mustavalkokuvassa korpista, tyhjän tilan voi nähdä painottavan puussa raakkuvan linnun yksinäistä harvinaisuutta.

Mielen liikkeet täydentävät näkyvien elementtien virittämiä viitteitä mielikuvilla ja niistä nousevilla aistimuksilla. Mielikuvat mahdollistavat vieraan sitomisen tuttuun, mikä inhimillistää luonnon ja tuo sen lähelle omaa kokemuskenttää. Huokaamme ymmärtävästi: tuolla olen ollut minäkin.

Kuvan varsinainen tuntemuksia virittävä kohde voi olla jopa kuva-alan ulkopuolella. Tuskinpa olen ainoa, joka samastuu onnekkaaseen kuvaajaan ja kokee olevansa mukana toukokuisen aamujäniksen (1981) kohtaamisessa?

Lämmin huumori ja lajikohtaiset rajat ylittävä tilannekomiikan taju tekevät Hautalan kuvista helposti lähestyttäviä. Hyvänä esimerkkinä toimii vuoden 2003 BBC:n kilpailussa menestynyt ja samana vuonna Suomen Vuoden luontokuvakilpailussa hauskimman kuvan palkinnon saanut, Suuri nälkä, joka esittelee lintumaailmasta poimitun näyn, jonka jokainen töissä käyvä äiti tai isä tunnistaa, kiljukaulat ovella kitarisat tutisten: mitä tänään syödään? Perustarpeisiin on helppo eläytyä.

Tuula Huittinen