Taiteilija haluaa kuvata ihmeen

Se mikä tapahtuu mielessä voi tapahtua kameran sisällä. Niin uskomattomalta kuin tuntuukin, Arno Rafael Minkkinen ei käytä kuvissaan digitaalista manipulaatioita, eikä päällekkäisiä otoksia. Suuret, alastomuudessaan intiimit valokuvat ovat taiteilijan itsensä kehittämiä hopeagelatiinivedoksia. Ne ovat samanaikaisesti kaiken paljastavia ja yhtä aikaa nimettömiä kuin rakkauskirje ilman allekirjoitusta. Puhtaita kuin veteen piirretty viiva (Foster’s Pond, 2000).

Minkkinen sanoo aikaa ja painovoimaa uhmaavia kuviaan dokumentaarisiksi. Lienee myös niin, että ne kuvaavat todellisuutta taiteilijan pään sisällä. Minun pääni sisällä. Sinun pääsi sisällä. Kaikessa yksilöllisyydessään ihmisen mieli ja sen syvät tarpeet ovat hyvin universaaleja. Tämän kahtiajakoisuuden paradoksaalisen ykseyden Minkkinen on laukaisimellaan tavoittanut.

Vesi on kaiken syntymän alkukehto. Vesi, lapsivesi, alkumeri. Kuvat ovat kuin psykoanalyyttinen sukellus ihmissieluun. Minkkinen on sitonut yhteen kaksi keskeistä teemaansa, jotka ovat 30-vuotinen matka oman kehon kautta tapahtuvaan luonnon ja itsen tulkintaan sekä rakkaus Suomeen. Suomi, suomalaisuus ja suomalainen taide ja mytologia ovat aina kiehtoneet häntä. Gallen-Kallelan, Simbergin ja Kalevalan (esimerkiksi Bird of Väisälänsaari, 2007) vaikutteet ovat "kotitehtävissäkin" selvästi näkyvillä.

Italiaa halkovan joen ja arkkienkelin mukaan nimetty taiteilija on syntynyt Suomessa 1945, mutta muuttanut USA:han jo kuusivuotiaana. 22-vuotiaasta saakka hän on vaeltanut vanhan ja uuden kotimaan välillä. Nyt 63-vuotiaana, kansainvälisen maineen saavuttaneena valokuvaajana hän on anonut Suomen kansalaisuutta.

Valokuvausta Minkkinen on opiskellut muun muassa Rhode Island School of Designissa Aaron Siskindin ja Harry Callahanin johdolla ja opettanut arvostetussa MIT:ssa Bostonissa ja Taideteollisessa korkeakoulussa Helsingissä. Kansainvälinen näyttelyluettelo on mittava. Näyttelykuraattorina Minkkinen on tuonut muun muassa Sally Mannin valokuvia tunnetuksi Suomessa (Retretti 1993).

Performanssitaidetta lähentyvät kuvat ovat pieniä ihmeitä. Itseään Minkkinen sanoo käyttävänsä mallina koska hänen tapansa kuvata on mallille niin raskasta, ettei hän tohdi keneltäkään toiselta pyytää moista uhrausta. Suulakihalkion kosmeettisista seurauksista kärsinyt poika on tullut askeettisen kehonsa kanssa sinuiksi. Kuvat ovat äärimmäisen kauniita, vaikka esteettisyys sinänsä ei liene niiden peruslähtökohta. Se lienee syvemmällä.

Taiteilija on kertonut ensimmäisen muistonsa liittyvän hetkeen, jona hän lojuu lämpimässä vedessä ja näkee yläpuolellaan kauniin sairaanhoitajattaren hahmon. Muistoon on helppo uskoa. Salaperäinen vesi toistuu jokaisessa otoksessa. Vedestä nousee tai sen yläpuolella leijuu lähes aina oma keho tai sen osa. Oma keho on ihastuttava, pelottava, tutkimaton ja rajallinen rajattomuuden kehto. Kaikessa hauraudessaan keho sisältää sen mitä maailmakin.

Alastonkuvissa ei ole mitään sen eroottisempaa tai ekshibitionistisempaa kuin taiteessa yleensä. Taide on näkyväksi tehtyä riskinottoa, Minkkinen on todennut. Jokainen kerta kun taiteilija tekee todellisen taiteellisen teon hän asettaa itsensä paljaana yleisönsä eteen. Muu on leikkiä. Todellinen taide on häpeän hylkäämistä ja pelon voittamista kerta toisensa jälkeen.

Kun taiteilijan laiha, paljas sääri lepää veneen kokassa tai ilmaantuu kahden koivunrungon väliin, kasvaa miehen keho elimelliseksi osaksi ympäröivää kokonaisuutta ja muuttuu solmuisuudessaan kauniiksi. Alastomuus ei todellakaan ole itsetarkoitus vaan ainoa mahdollinen keino päästä lopulliseen tarkoitukseen: kuvata ihme. Taiteilija tahtoo syntyä kameran edessä, yhä uudestaan, kauniina ja täydellisenä. Ja onnistuu siinä. Taide parantaa.

TUULA HUITTINEN