On ihmeellistä olla eksyksissä

16.4.2012 12:02 | Päivitetty: 16.4.2012 12:40
Kuva: Harri Hinkka
Risto Ahti

Risto Ahti: Metsän mies.
WSOY 2012.
Heti kärkeen täytyy tehdä tunnustus: Risto Ahdin uusin kirja oli minulle työläs luettava. Samaan hengenvetoon on myös myönnettävä, että hämmennykseni oli tämän ylitsevuotavan teoksen äärellä suuri.

Edellä mainitut eivät ole moitteita. Tuotteliaan, arvostetun ja palkitun taiteilijaprofessori Ahdin Metsän mies on pitkä kirjallinen trippi, mutta se on myös lyyrinen rodeo. Pegasos laukkaa villisti, väsymättä ja kauan, 448 sivun taipaleen, joten satulassa pysyminen vaatii jo sisukkuutta.

Metsän mies on ennen kaikkea runoa, mutta se on myös essee, satu, balladi, romaani tai jotain näiden kaikkien väliltä. Sisältö tulvii tavaranpaljoutta: metsäläisyyden ohella, taiteilijuutta, matemaattista harhaa ja sananlaskuja.

Muotoa on mahdotonta määritellä eikä siihen ole edes syytä. Kirjailija vie ja poljento kiihtyy peruslauseesta lyyriseksi, toistoilla ryyditetyksi rumpukompiksi taantuakseen taas pohdiskeleviksi säkeiksi, miltei aforismeiksi. Niitä Metsän miehessä piisaa miltei liiankin kanssa: ”Ajattomuus on ahdas tila, ei siis ikuisuus eikä edes ikuisuuden varjo, vaan ajan varjo, pimeä huone, joka kapenee kapenemistaan.”

Älykästä, kiehtovaa ja kaunista.

Mutta mietteiden mittaamaton määrä uhkaa ylittää ymmärryksen. Ehkä tarkoitus ei olekaan ymmärtää. Ehkä laajan tajunnan omaavan kirjailijan tehtävänä on luoda myös lukijalle ennen kokematonta todellisuutta, missä ymmärtäminen korvataan rytmillä, tunteella ja ristiriidoilla: ”Elämä repii lihan auki huikealla hellyydellä, tosisanoilla leikkaa sydämen auki, mielen rikkoo kaaoksen paljastamalla.”

Metsän mies kuljettaa myös juonta: on mies ja on nainen, on parisuhde ja on heikko pappi, on aviorikos eikä parisuhdetta enää ole.

Alkaa vaellus umpimetsään.

Juoni kuitenkin karkailee siimeksiin, paikka ja aika katoavat ja maailma paranee, kun kansojen historiankirjoitus lopetetaan ja aletaan kirjoittaa ihmisen historiaa.

Sillä ihmisestä kirjassa on perimmältään puhe ja se puhe kaikuu läpi teoksen: sanaillaan naiseuden ja miehuuden keinuvissa seiteissä, kun vaikeasti saavutettavat, kenties saavuttamattomat, vapaus ja ilo häämöttävät ihmisyydessä.

Kaksi vuotta sitten Neron omaelämäkerran julkaissut Ahti ei kaihda hulluutta, vaan toistaa ja alleviivaa sitä myös Metsän miehessä. Sitä paitsi, kun ihmisyyttä etsitään, niin hulluksi tulemista voidaan luonnehtia jo mainittavaksi löydöksi.

Hauskuuta ja lohtua voi taas löytää yllättävistä yhteyksistä, kun niitä osaa katsoa hieman erilaisesta näkövinkkelistä. Hulluutta tai ei, mutta ainakin Ahdin lauseessa on naurava latinki, kun hän kirjoittaa: ”Maailmassa on paljon ihmisiä, joista ei ole mitään vaivaa.”

Ville Vanhala

Näyte kirjasta


”Kun ihminen tajuaa ihmisen, hän lakkaa muista jumalista puhumisen.”Voi herra taivaan jumala!” ihminen sanoo nähdessään toisen ihmisen.”