Tuomas Nevanlinna — Jukka Relander: Uskon sanat. 329 s. Teos 2011.Viime vuosina ateistit ovat ryhdistäytyneet ampumaan alas (kristin)uskonnon järjettömänä, sotia ja kriisejä kylvivänä ajatussaasteena. On kaivettu esiin vanhat jumalan olemassaolotodistukset ja ammuttu ne uudelleen alas, haettu historiasta kauheudet, jotka muka osoittavat jumaluskon hengenvaarallisuuden, ylipäänsä haikailtu järjen ja tieteen perään, aivan kuin siltä suunnalta löytyisi jotain uskonnon kannalta kohtalokasta. Hohhoijaa.

Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin Uskon sanat on onneksi virkistävä poikkeus yleisestä linjasta. Ilolla lukee kirjaa, jossa rippikouluriitely on jätetty taka-alalle ja keskitytään kristinuskon opinkappaleiden aatehistoriallisiin, sosiologisiin ja filosofisiin ulottuvuuksiin. Kirja on kirjoittajiensa näköinen, nokkela ja uusista näkökulmista aihettaan lähestyvä pieni teologinen harjoitelma. Kirjoittajat itse sanovat kirjan edustavan ”kokeilevaa” teologiaa. Se on kirjoitettu dialogisesti, yksi aloittaa, toinen jatkaa.

Nevanlinnan mukaan kristinuskolla ei ole mitään minimisanomaa, jonka kaikki uskovat voisivat allekirjoittaa. Pikemminkin kirkon yhteisyys perustuu kiistaan, jonka sen sanoma(t?) saa(vat) aikaan. Kirkko tarjoaisikin kiistelyfoorumin, ei kateederia, jolta julistetaan totuuksia.

Nevanlinnan mukaan on olennaista muistaa myös luterilainen komponentti: kirkko on kaikkialla ja jokainen voi olla pappi. Tästä seuraa tietysti kirkkoinstituution kannalta se ehkä epämieluisa tosiasia, ettei ole olemassa mitään teologisesti pakottavaa syytä uskoa piispan sen enempää kuin rivipapinkaan tulkinnan edustavan jumalallista totuutta.

Relanderin mielestä kirkkoa pitää myös tarkastella ”oikean opin vartijana, olkoonkin että oikea oppi on aina kiistan kohteena”. Tämä on tietysti tervetullut lisäys, muutoinhan kirkkoinstituutiolla ei olisi mitään virkaa.

Uskon sanojen yksi monista mielenkiintoisista huomioista liityy kristinuskon oletettuun kielteiseen suhatutumiseen ruumiillisuuteen. Nevanlinna toteaa, että kristinuskolla on esimerkiksi kreikkalaista filosofiaa, varsinkin platonismia, huomattavasti myönteisempi suhde ruumiillisuuteen: ”Kristinusko alkoi puhua ruumiin ylösnousemuksesta. Juuri tämä oli filosofeille käsittämättömin ja naurettavin ajatus Paavalin sanomassa. Miksi kukaan haluaisi ruumista, kaiken pahan alkua ja juurta, mukaan matkalleen kohti ideamaailmaa ?”

Kristityt halusivat, ja siksi se, ”mitä kreikkalaiset pitivät yksityiselle alueelle kuuluvan idioottimaisen kiertokulun ilmauksina — arki, työ, aistimelliset nautinnot — kuuluvatkin kristilliseen jumalan valtakuntaan”.

Jyrki Alenius