Katja Kettu on kirjoittanut tunteita herättävän kirjan, jossa kirjailijan räväkkä kieli toimii sisäisten merkitysten välittäjänä. Kuvaaja: Pertti Nisonen

Katja Kettu: Kätilö. WSOY 2011.Katja Ketun Kätilö on monikerroksinen, tunteita herättävä kirja. Sen ulkoinen kehikko koostuu lähihistoriamme faktoista: Suomen ja Saksan liitosta jatkosodan aikana, takinkäännöstä rauhanteon jälkeen ja sitä seuranneesta Lapin sodasta. Vuodet 1944 ja -45 vaihtelevat kirjan jaksojen otsikoissa, samoin pohjoisen paikat: Kirkkoniemi, Parkkina, Muurmansk, Petsamo. Titovkan vankileiri ja Kuolleen miehen vuono ovat tärkeitä tapahtumaympäristöjä.

Mutta kirja ei ole sotatapahtumien raporttia. Henkilöittensä avulla kirjailija tarkastelee sodan vaikutusta syvemmin, sen jättämiä jälkiä ihmisen mieleen ja kieleen, selviytymismahdollisuuksia ja moraalin muuttumista. Naisvankien hyväksikäyttö oli Titovkan leirin vartijoiden palkitsemiskeinona, lasipurkkeihin säilötyt sikiöt vitriinissä liittyivät lääketieteellisten kokeiden ”ansioihin”. Pieni kolttatyttö Masha sai raiskatulla ruumiillaan maksaa, ettei kuulunut puhdasverisiin arjalaisiin.

Teoksen tunnetaso koostuu pohjoisen lapsenpäästäjän, Villisilmän, ja SS-upseerin Johannes Angelhurstin intohimoisesta rakkaustarinasta. Villisilmä halusi seurata suopursuille tuoksuvaa miestä jopa Titovkan vankileirille, ottaa pestin vankien hoitajaksi ja aborttien tekijäksi. Hän osoitti työssään taitonsa ja ahkeruutensa, mutta joutui samalla myös loitontamaan moraalin rajoja.

Johannes, rakastettu, teki toimittajan töitä: kirjoitti ja kuvasi. Tiedostamattomassa muistissa oli kuitenkin vääntyneiden ruumiiden kasat Babi Jarin tuhoamisleiriltä Ukrainasta, jossa hän oli toiminut kauheiden tapahtumien käskyttäjänä. Kokemukset vaativat veronsa. Sotaneuroosit ovat nykyisinkin psykiatrien ja neurologien tutkimusaluetta, ja moni traumaattisten kokemusten uhri jatkaa elämäänsä terapioiden ja lääkkeiden varassa.

Tunne-elämän kuvaus etenee kirjan sivujen ja sodan etenemisen mukana. Alkupuolen väkevät ruumiin ikävän luonnonmullistukset muuttuvat vähitellen elämää suuremmaksi rakkaudeksi. Sen varassa jaksaa selvitä sekä Titovkan leirin kauhut että Kuolleen miehen vuonon nälän ja kylmyyden. Ruman ja ahdistavan keskelle kirjailija maalaa kauniita kuvia toivosta: milloin rakastavat laskevat tähtiä kuoleman parakin katolla, milloin taas yrittävät yksin selvitä hengissä nälässä ja kylmyydessä tulevaisuuden onnellisten mielikuvien avulla.

Kätilön ja Johanneksen suhdetta lukiessa tuli mieleen itävaltalainen psykiatri Viktor Frankl, joka kehitti omien keskitysleirikokemustensa pohjalta elossa selviytymisen strategian: Ihmisen on itse luotava merkitystä elämälleen. Tulevaisuuden unelmistakin voi rakentaa panssarin pahojen asioiden keskelle.

Katja Ketun räväkkä kieli toimii sisäisten merkitysten viestittäjänä. Peräpohjolan murrepiirteet elävöittävät ja paikantavat, vaikka monet ilmaisut jäävätkin etelän lukijalle hämäriksi. Teksti vetoaa vahvasti aisteihin: lukija näkee ja kuulee, ja varsinkin hajut ovat kirjailijan suosiossa. Karun ja maanläheisen keskelle välähtelee myös pohjoisen mystistä tenhoa.

Salli Huotilainen