Timo J. Tuikka: Kekkosen takapiru. Kaarlo Hillilän uskomaton elämä. 591 sivua. Otava 2011.Timo J. Tuikka tekee alkusanoissaan tiettäväksi, että hän ei ole kirjoittanut Kaarlo Hillilän elämäkertaa tiedeyhteisön pyöriteltäväksi. Siellä saatetaan nyrpistellä rempseälle tarinankertomistyylille, mutta laajemmalle lukijakunnalle tyyli kelvannee hyvin. Se sopii Hillilän uskomattomien elämänvaiheiden kuvailuun kuin nenä päähän.

Kaarlo Hillilä oppi ryssien ja punikkien vihaajaksi kotonaan. Hän ehti Oulun lyseon oppilaana olla mukana kolmessa sodassa, ennen kuin kirjoitti 17-vuotiaana ylioppilaaksi vuonna 1919.

Sisällissodassa hän taivalsi Vehkalahdelle asti. Virossa palkkasotureina taistelleille Pohjan pojille ja Aunuksen retken osanottajille ei kertynyt retkiltä mieltä ylentäviä kokemuksia. Tallinnassa rellestettiin estoitta, ja monet Pohjan pojat saivat vaivoikseen sukupuolitaudin. Aunuksen retkellä juopotteluun sortuivat joukon johtajat.

Urho Kekkoseen Hillilä tutustui aloitettuaan lakitieteen opinnot Helsingissä 1920-luvulla.

He olivat kämppäkavereita ja rahoittivat opintojaan sekä kieltolain kostuttamaa opiskelijaelämäänsä työskentelemällä Etsivässä keskuspoliisissa (EK), jota on myöhemmin kutsuttu valkoisen Suomen vahtikoiraksi.

Kekkonen ja Hillilä eivät arvostaneet EK:n pitkäaikaisen johtajan Esko Riekin toimia kommunistijahdissa. Heidän mielestään kommunistisen puolueen kieltäminen oli mitä suurinta typeryyttä, sillä julkista järjestöä olisi ollut helpompi valvoa kuin maanalaista.

Hillilästä oli tullut antinatsi 20-luvun lopulla Saksassa, missä hän oli täydentämässä tiedustelijan taitojaan. Natsien vastustaminen ei estänyt häntä Lapin maaherrana olemasta hyvää pataa Natsi-Saksan johtavien edustajien kanssa jatkosodan vuosina. Hillilä kalasti ja metsästi, joi lounaita ja päivällisiä saksalaisjohtajien kanssa ja raportoi sitten tietonsa presidentti Risto Rytille ja ylipäällikkö Mannerheimille.

Hillilä kuului siihen pienen pieneen piiriin, joka tiesi hyvissä ajoin talvella 1941, että Saksa hyökkää kesäkuussa Neuvostoliittoon ja että Suomi rynnistää Saksan aseveljenä valtaamaan ensin talvisodassa menetettyjä alueita ja sitten lisää elintilaa suomensukuisille kansoille.

Karhun nylkeminen aloitettiin ennen sen kaatamista. Hilliläkin kaavaili itselleen Kuolan johtajuutta, kunnes hän jo syksyllä 1941 arvioi, että kesävarusteissa Lappiin lähetetyt saksalaisjoukot eivät kykene salamasodan opein Murmanskia ja Kuolan niemimaata valloittamaan. Seuraavat talvet osoittivat arvion oikeaksi.

Hillilän kyvyt ja toimeliaisuus pantiin sotavuosina merkille. Hänet mainittiin pääministeriehdokkaana Mannerheimin presidenttikauden ensimmäisiä hallituksia koottaessa.

Hillilän rasite oli juoppous. Lopullisesti Hillilän pääministeriys kariutui, kun hän oli saapunut aivan änkyrässä esittelyyn, jossa Mannerheim johti puhetta.

Sisäministeriksi ja kansanhuoltoministeriksi Hillilä kelpasi, ennen kuin hänet nimitettiin Kansaneläkelaitoksen johtajistoon. Ministerivuosinaan hän oppi nostelemaan maljoja sekä suomalaiskommunistien että Neuvostoliiton edustajien kanssa.

Kaikissa toimissaan hän teki voitavansa UKK:n poliittisen uran pönkittämiseksi, eikä UKK liioin hylännyt takapiruaan, joka sai Kelasta juopottelun takia potkut syksyllä 1954.

Kotkakin vilahtaa teoksen sivuilla. Hillilä oli nimittäin saapunut ulkomaanmatkaltaan laivalla Kotkan satamaan, kun hän sai tiedon erottamisestaan ja merkitsi päiväkirjaansa: ”Paskamaisesti sitä alkoi tämäkin viikko.”

Elämäkertaa kelpaa suositella aihepiiristä kiinnostuneelle lukijakunnalle.

Jukka Vehkasalo