Rosa Liksomin uusi kirja voidaan liittää suomalaiseen ja venäläiseen novelliperinteeseen, mutta ennen kaikkea se on aistien kirjallisuutta. Kuvaaja: Pekka Mustonen

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011, 188 s.Siperian halki on pitkä matka.

Kirjailija ja kuvataitelija Rosa Liksomin uusimman, Finlandia-palkintoehdokkaaksi yltäneen teoksen syntysijat ovat siellä, mistä hän on ammentanut aineksia teksteihinsä jo 1980-luvun lopulla: Neuvostoliitossa.

Kirjassa ei ole juonta nimeksikään, mikä on pelkästään etu. On vain se matka, pitkä matka Moskovasta Mongoliaan, juna ja hytti, jonka jakavat suomalainen opiskelijatyttö ja kaidalta tieltä etäälle livennyt stahanovilainen iskurityöläinen.

Ja on Neuvostoliitto: jo kauhtuneen punalipun alla huokuva, koriseva, kärsivä ja uinuva jättiläisvaltio ja sen kollektiivinen rappiotila. Kylät ja kaupungit seuraavat toisiaan: kun on nähnyt yhden, on nähnyt ne kaikki.

Liksom luonnehtii taannoisen bilateraalisen kauppakumppanimme urbaaneja maisemia hengästyttävillä luetteloilla.

Sitten juna jyskyttää taas ikitaigan avarassa, tähtiä sirisevässä yössä. Kaikki on liikkeessä ja hanurissa on haikea sointu.

Sielunpeilinä kimaltelee kanssamatkustaja Vadim Nikolajevits, joka syöksyy slaavilaisilta tunnehuipuilta pullonpohjan kautta murheenalhojen mustuuteen ja päinvastoin.

Maailmantuska personoituu humalaisen puheessa Juri Gagarinin myöhempiin elämänvaiheisiin. Avaruuslentäjän ahdistus on kosmista. Kotiplaneetta on pieni paska, vaikka käytössä on kosmonauttiyhdyskunnan ruokakauppa, puoluejohtajien parantolat, sairaalat ja länsilääkkeet.

Matkanteon tunnelmat ovat väkeviä. Kieli ja kerronta eivät notkahtele. Hetki on läsnä, vaikka hytin pöydälle ladottavien elintarvikkeiden määrä tuo muistuman Enid Blytonin Viisikko-sarjojen lapsietsivistä nauttimassa eväitään retkihuovalla.

Anonyymiksi jäävä tyttö on hiljainen ja vaatimaton matkustaja. Hän on, hieman kliseemäisesti oman elämänsä pakolainen, jonka lähimenneisyyden ihmissuhteiden umpisolmuun kietoutuu sekä poikaystävä että poikaystävän äiti.

Liksom liikkuu suvereenilla tavalla tytön mielentiloissa ja kuljettaa myös hänen muistojaan junanjytkeen tahdissa yhä kauemmas yhä itään.

Matkakumppanit täydentävät toisiaan. Tytön vetäytyminen jättää tilaa miehen remeltämiselle. Kysymys ei ole ymmärtämisestä, vaan kuuntelemisesta, kun muuta ei voi samaan hyttiin teljettynä tehdä. Matkan edetessä kuuntelemisesta syntyy myötäelämistä. Kun tarinat ja tapahtumat jaetaan, niistä tulee yhteisiä. Seuraa jotain, mikä muistuttaa orastavaa ystävyyttä.

Perillä sitten siteerataan jo Jobin kirjaa ja ortodoksiristillä koristeltu veitsi saa uuden omistajan.

Hytti nro 6 voidaan liittää suomalaiseen ja venäläiseen novelliperinteeseen, mutta ennen kaikkea se on aistien kirjallisuutta.

Se näkyy hylättyjen talojen kuolleina ikkunoina, kuuluu samovaarin suhinana hikisessä hytissä ja tuntuu junan nytkähdyksinä vatsanpohjassa.

Ja kun käärii Omskissa likaiset alusvaatteet vanhaan Literaturnaja Gazetaan ja pakkaa nyytin laukkuun, niin voi vain kuvitella, miltä ne haisevat, kun avaa laukun Ulan Batorissa.

Ville Vanhala