Tuukka Hämäläinen: Moottorit
Ntamo 2010Maailmoja tulee käsitellä vähän kuin mopoja keväisin. Ei niiden käynnistelyn, virittämisen ja rassaamisen ole tarkoituskaan olla hiljaista, siistiä ja saasteetonta puuhaa. Kunhan niihin sisältyvät tunteet, toiveet ja ikuisesti täyttymättä jäävät unelmat ovat siistejä.

Juuri näissä murroskohdissa virttynyt ja loskainen vanha maailmakin on kauttaaltaan kaunis: ”Höyhen syntyy hiljaa herkässä kuoressa,/ hirvittävässä paineessa timantti.” Ihmisen ja hänen maailmansa syntyyn tarvitaan näitä molempia.

Maailma vetää viimeisiä henkosiaan Tuukka Hämäläisen esikoiskokoelman jokaisella lehdellä. Ja jokaisella lehdellä lukija toivoo, ettei se loppuisi ihan vielä. Sen verran kivuliaita, komeita ja täydellisen sivistyneitä loppuja nämä ovat. Taas ovat Petri Pietiläisen luotsaamat runoillat olleet mukana lietsomassa pysyvää tulosta.

Jokainen maailma – ja maailmankansalainen – on jo syntymässään kuolemaan tuomittu. Siksi se vaikuttaa aina jo valmiiksi vähän väsähtäneeltä, seisahtaneelta ja liitoksistaan periksiantaneelta. Koska jokainen maailma loppuu, jokaisen maailman seinät myös täyttyvät ”kopion kopion kopioilla” kuolinviesteistä: tiede- tai tieteiskirjallisuuden, uskon ja uskonpuutteen kielikuvilla liimatuista.

Silti jokaiseen niistä mahtuu maailma: ”jokainen talo on kirkko, joka kaupunki on Rooma, jokainen valtio Ateena”. Uusi galaksi ehtii syntyä ihan joka hengenvedossa ja kulauksessa, silmien edessä ja silmäluomien takana, joka hetki.

Maailmanlopun puolustukseksi on sanottava, että kyllähän maailma, joka tapatti 86 miljoonaa ihmistä sotiin pelkästään 1900-luvulla, joutaakin kuolla pois. Elämää siihen syntyy silti katsojan silmästä. Asutamme aina uusia mielikuvien kaupunkeja, joiden keskusta pakenee, milloin kohti uponnutta mennyttä, milloin taas tähdissä leijuvaan tulevaan.

Molemmat ovat Hämäläisellä yhtä kaukana katseilta, mutta niiden väliin kaivertuu alati uusia kielellisiä hermokanavia. Mehukkaan progelevyn tavoin Moottorit vastustaa vääjäämätöntä loppuaan tekemällä alusta asti venyttelevää ja kupruilevaa, miltei loputonta loppua.

Maailmassa, jossa elämä on vain kuolemantuomion kiertämisestä syntyvää liikettä, tarvitaan kipeästi huumorin kukintoja kuten ”Jumalan kommenttiraita” tai itseään vakuuttavasti peilin edessä soimaava ”kone”: ”Vihaan itteäni, vihaan, mie vihaan.”

Galaksin vahvuinen pilke silmäkulmassa näkyy myös, kun runojen selitysosastossa äidytään ulos tavanomaisten sanakirjamääritelmien tunnekuolleesta kommentaattorinkopista toteamaan, että hermosynapsi ”kestää aika hiton vähän aikaa”.

Täytyy sanoa, että näillä eväillä syntyy aika hiton hieno kokoelma, jota sietää pyöritellä mielessään. Pitkään.

Maili Öst