Mottimetsässä, Taavetti Heikkinen kirveenvarressa. Kuvaaja: Kirjan kuvitusta

Taavetti Heikkinen: Rintaman poliisi. Valvontaupseerin päiväkirja 1941—1944. Toimittanut Jarmo Nieminen. 364 sivua. Ajatus Kirjat 2010.Taavetti Heikkisen (1906—1969) sotapäiväkirja kelpaa hyvin uudeksi lähdeaineistoksi, jos ja kun meillä viritellään ensi vuonna keskustelua 70 vuotta sitten alkaneen jatkosodan tavoitteista ja luonteesta.

Heikkinen oli sodan alkaessa 37-vuotias perheellinen poliisimies, reservinupseeri, suojeluskunta-aktiivi ja Akateemisen Karjala-seuran (AKS) kannatusjäsen. Päämajan valvontaosasto määräsi hänet valvontaupseeriksi eversti K. A. Heiskasen eli ”Kylmän Kallen” johtamaan 11. divisionaan, joka sotavuosina sai kutsumanimen Iskevä Kiila.

Valvontaupseerien tehtävänä oli joukkojen mielialan valvominen, esimerkiksi kommunistien ja rauhanaktivistien paljastaminen sekä vangittujen vakoojien alustava kuulusteleminen. Hän ehti toimia jonkun kerran myös sotaoikeuden upseerijäsenenä ennen kuin hänet keväällä 1944 siirrettiin Mikkelin päämajaan ja ylennettiin kapteeniksi.

Heikkinen kirjoitti vihkoihinsa melkein joka päivä. Jo ensimmäisten sotaviikkojen merkinnöistä ilmenee, että hän ei ollut lähtenyt sotatielle pelkästään talvisodassa menetettyjen alueiden palauttamiseksi. Tavoitteena oli Suur-Suomi ja Uusi Eurooppa.

AKS:n ja talvisodan nostattamaa ryssänvihaa Heikkinen ei päiväkirjassaan missään vaiheessa salaillut. Hän kiitteli kynällään Jumalaa kuultuaan, miten Suomen ja aseveli Saksan sotavoimat surmasivat ja vangitsivat joukoittain ryssiä hyökkäysvaiheen aikana.

Ensimenestysten myötä Heikkisen päiväkirjan sivuilta on luettavissa, että hän uskoi voitollisen sotimisen olevan ohi muutamassa kuukaudessa. Väsyneiden joukkojen ensimmäiset kieltäytymiset hän kirjasi heti Petroskoin valtaamisen jälkeen syksyllä 1941 kuten Väinö Linnakin Tuntemattomassa sotilaassaan.

Heikkistä elähdytti vielä Petroskoin voitonparaatin päivinä komentajien päiväkäskyjen mahtipontinen korukieli, mutta pian sen jälkeen hän alkoi yhä useammin kirjoitella koti-ikävästä, turhautumisesta ja sodan loppumisen odotuksesta. Asemasodan vuosina Heikkinen kuvaili taajaan pitkästymistä ja ajantappopuuhia.

Teltassa makoiltiin usein toimettomina päiväkaudet, pokeria pelattiin ahkerasti. Ruokailuista, kalastelusta, lomalta palanneiden tuliaisviinojen jakamisesta ja muutamista ryyppyjuhlista hän tekee tarkan selon.

Sotakaveriensa saamia kunniamerkkejä ja ylennyksiä Heikkinen kadehtii, ja aktiiviupseereita hän arvioi jonkun kerran ilmauksin, jotka todistavat kaikesta muusta kuin talvisodan hengestä.

Saksalaisten aseveljien korpisotataidoista Heikkisellä ei ollut mitään hyvää sanottavana. Kun saksalaisten Stalingradista alkanut tappiokierre jatkui, Heikkinen äityi nimittelemään aseveljiä paskafolkiksi. Vasta 17. tammikuuta 1944 hän aprikoi, miten meidän, eli Saksan vasallien, käy.

Suur-Suomi-haaveet hän jätti 13. helmikuuta 1944. Valitettavasti Heikkinen ei kerro, minkälaisia puheita noina aikoina pidettiin AKS:n jäsenilloissa, joihin hänkin osallistui.

Heikkinen ei jättänyt päiväkirjoissaan kertomatta, että sotavankien muistia virkistettiin pahoinpitelemällä ja että heitä teloitettiin pikaisin päätöksin.

Säälin tunteita häneltä liikeni vain joillekin sotaoikeudessa tuomituille suomalaissotureille.

Sodan päätyttyä Heikkinen valmisteli perheelleen pakomatkaa Ruotsiin. Perhe kävi Mikkelissä jo jäähyväispotretissa, mutta matkasta luovuttiin Heikkisen kuultua päämajan valvontaosaston arkiston papereiden polttamisesta.

Taavetti Heikkisen jälkeläiset ansaitsevat tunnustuksen isänsä päiväkirjojen julkaisuluvasta ja sotahistorian tutkija, yleisesikuntaeverstiluutnantti Jarmo Nieminen (s.1959) päiväkirjan toimittamisesta.

Jukka Vehkasalo