Pirtun salakuljetuksen koko kuva

6.11.2010 0:00
Kuva: KIrjan kuvitusta
Salakuljetettu pirtutorpedo on joutunut virkavallan käsiin Korppoon saaristossa.
Salakuljetettu pirtutorpedo on joutunut virkavallan käsiin Korppoon saaristossa.

Raimo Pullat, Risto Pullat:
Viinameri - Salapiiritusevedu Läänemerel kahe sõja vahel. (vir.) 447 sivua. Estopol. Tallinn 2010. 489 kr/31.25 eur.
”Pirtukaupasta niin perusteellisesti, että ei siihen ei ole mitään lisättävää”, kirjoittaa Ilmar Palli virolaiseen Maaleht-lehteen tekemässään arviossa virolaistohtorien Raimo ja Risto Pullatin syyskuun alussa ilmestyneestä pirtukauppaa käsittelevästä teoksesta. Samaan kuoroon on helppo liittyä heti suomalaisarvion alkuriveillä.

Nopeallakin silmäilyllä huomaa, että pääosan tekstistä kirjoittanut Raimo Pullat ei ole ensi kertaa pirtua kyydissä. Ensimmäisen salakuljetusta Itämerellä käsittelevän 1993 ilmestyneen Itämeren rutto -teoksen jälkeen Pullat on vuosien mittaan syventänyt huomattavasti perehtyneisyyttään aiheeseen ahkeralla arkistotyöllä, jota hän ei ole nyt rajoittanut suinkaan Viroon ja Suomeen, vaan on viettänyt pitkiä aikoja myös varsinaisten pirtumaiden arkistoissa Puolassa ja Saksassa.

Tuon arkistotyön ansiosta lukijalla on nyt mahdollisuus luoda kattava kokonaiskuva siitä todellisuudesta, joka Suomen kieltolakiaikaan 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa Itämerellä vallitsi. Kootut tilastot paljastavat pirtun ja muiden väkijuomien salakaupan määrät ja kohteet, joista vähäisimpiä eivät suinkaan olleet Kotkan ja Loviisan seudut.

Poiketen monista muista pirtun salakuljetusta käsittelevistä teksteistä Pullatit tekevät salakaupan yhteydessä selvän pesäeron kansallisromanttiseen virolaisten ja suomalaisten keskiseen viinahuuruiseen kanssakäymiseen, ja kytkevät pirtun salakuljetuksen kansainväliseen hyvin organisoituun rikollisuuteen, joka demoralisoi myös tavallista väestöä molemmin puolin Suomenlahtea. Tutkijat ovat näkevinään nykyisen huumekaupan juontavan juurensa ainakin osittain kieltolain aikaisesta pirtun salakuljetuksesta.

Kirjan merkittävimpään antiin kuuluu se, että siinä tuodaan selvästi esille pirtukaupan todelliset lähteet. Tilastot kertovat, että kieltolain aikana Suomeen tuodusta pirtusta jamuista alkoholijuomista vain 15 prosenttia tuli Virosta, loput Gdanskista, Kielistä ja Hampurista. Niiden kautta tuli pirtua myös Tsekkoslovakiasta ja Unkarista. Suomalaisten käsitykseen Viron suuresta osuudesta salakuljetuksessa johti muun muassa se, että virolaiset olivat suomalaisten ohella kuljettamassa väkijuomia kansainvälisille vesille ankkuroiduista Saksan, Unkarin jne liput ahterissaan olleista aluksista. Osa tästä pirtusta saatettiin kaupata virolaisena, jolla oli suomalaisten keskuudessa jo vanhastaan hyvä kaiku.

Kieltolain alkuvuosina pirtua vietiin Suomeen ennen kaikkea virolaisten pienillä kalastajaveneillä. 1920-luvun puolimaissa enin osa Suomeen menevästä pirtusta tuli Puolasta ja Saksasta, jossa viina oli tuntuvasti virolaista halvempaa.

Tutkimuksen kenties mielenkiintoisimpia ovat luvut, joissa käsitellään Suomen ja Viron valtiovallan suhtautumista pirtun salakuljetukseen. 1926 Viron ulkoministeri Ants Piip esitti Viron parlamentissa, että veljeskansojen tulisi taistella yhdessä vierasta alkoholia vastaan. Kun saksalaista pirtua kulkeutui Viron markkinoille, alettiin myös siellä miettiä kieltolain säätämistä Viroon. Suomen ja Viron ulkoministerit jatkoivat neuvotteluja salakuljetuksen ja erityisesti saksalaisen pirtun ehkäisemisestä 1920-luvun lopulla muutamaankin otteeseen, mutta tuloksetta. Syynä tähän Pullat pitää Suomen asennetta, jonka mukaan salakuljetus Saksasta jatkuisi kuitenkin muuta kautta Viron ohi.

Pullat katsoo edelleen, että suomalaiset eivät halunneet puuttua Saksasta suuntautuneeseen salakauppaan, koska he eivät halunneet vaarantaa hyviä suhteita Saksaan. Tästä syystä he ikäänkuin uhrasivat virolaiset saksalaisten suosion hintana. Pullatin mielestä suomalaiset päättäjät olisivat voineet olla hieman objektiivisempia ja olisivat voineet luopua syyttämästä virolaisia koko ongelmasta.

Todellisimpana syynä Suomen hallituksen asenteeseen Pullat pitää sitä, että Maalaisliiton johtajat Suomessa eivät halunneet virolaisen maatalouden tuotteita suomalaisille markkinoille ehkäisemään maatalouden kehittymistä maassa. Vaikka puhetta olisi pitänyt pitää maataloustuotteista, puhuttiinkin vain virolaisten salakuljetuksesta, koska Maalaisliitto ei hyökännyt millään lailla saksalaisia vastaan.

Salakuljetus aiheutti korruptiota niin Suomessa kuin muissakin Itämeren maissa. Esimerkiksi Virossa viranomaiset suhtautuivat suopeammin pirtukunigas Arnold Eerikiin kuin ”Kolgan kreiviin” Eduard Krönströmiin, koska tämä sijoitti rahojaan munanvientiyhtiö Ovoon, joka oli oikeastaan rahoitusta poliittisille päämäärilleen etsivien poliitikkojen yhteenliittymä.

Uutta tietoa Pullatien tutkimuksessa on myös se, että pirtun salakuljetukseen on ainakin Suomessa kuviteltu sotkeutuneen ainoastaan Viron pohjoisrannikon asukkaita. 1920-luvun puolivälin jälkeen salakuljetus alkoi kuitenkin yhä enemmän siirtyä luoteisvirolaisten, kuten pärnunmaalaisten ja hiidenmaalaisten käsiin, joskin 1930-luvun taitteessa vahvan panoksen antoivat myös salmistulaiset ja viinistulaiset Tallinnan itäpuolelta.

Salakuljetus jatkui vuoden 1939 syksyyn kieltolain kumoamisesta huolimatta. Legendaarisen salakuljettajan Emel Vaarman tiedetään tuoneen viimeisen pirtulastin Viinistulta Loviisaan syyskuun 1. päivänä 1939. Sodan aikana suomalaiset ja virolaiset salakuljettajat auttoivat virolaisia pakenemaan Suomeen ja Ruotsiin. Sodan jälkeen metsäveljet Virumaalta pyysivät salakuljettajia viemään heidät Suomeen. Hankkeen kohtalosta ei kirja kerro.

Raimo Päiviö