Fred Vargas: Jalattomat, elottomat. Suomentanut Marja Luoma.
527 sivua. Gummerus 2010.Ranskalainen Fred Vargas on nykydekkaristeista vinkeimpiä.

Kun palapelien rakentaminen on dekkarin yleisin malli, Vargasin kirjat ovat kuin rautalangasta väänneltyjä häkkyröitä. Niillä on enemmän yhteistä maagisen realismin kuin sherlockholmesmaisen ongelmanratkaisun kanssa.

Jalattomat, elottomat on viides komisario Adamsbergin tutkimuksista — tai komisarion omalla kielellä ”pilvien lapioinnista” — kertova kirja.

Sen logiikka on yhtä riemastuttavan outoa kuin aiemmissakin.

Komisario Jean-Babptiste Adamsberg on kielitaidottomana Lontoossa maahanmuuttokonferenssissa, kun hänen brittikollegalleen ilmoitetaan, että Highgaten hautausmaan portilta on löytynyt kasa vanhoja kenkiä, joissa on yhä jalat sisällä.

Kun komisario palaa Pariisiin, hän saa selvitettäväkseen verisen surmatyön, jossa tekijä on paloitellut uhrinsa todella pieniksi kappaleiksi. Onko tapauksilla jonkinlainen yhteys? Tuskinpa, sanoisi tavallinen poliisi, mutta Adamsberg on lopulta eri mieltä.

Monimutkaisen vyyhdin kautta päädytään serbialaiseen syrjäkylään, jossa tapahtui kummia vuosisatoja sitten. Hotta homma ei menisi liian yksinkertaiseksi, juttuun liittyy vielä outo nuori mies, joka saattaa olla murhaaja ja Adamsbergin poika sekä poliittinen salaliitto, jolla suojellaan korkeaa syyttäjäviranomaista.

Jos Vargas olisi suomalainen, hän olisi taatusti savolainen. Tarina on perin äkkiväärä ja sen henkilöt ovat kaikkea muuta kuin tavanomaisia.

Adamsberg-kirjojen viehätys piileekin ennen kaikkea kertomisen tavassa, joka on piristävästi arkitodellisuudelle vieras. Se ei vierasta kiertoteitä tai umpikujia, mutta vie omituisuudellaan vääjäämättä mukanaan.

Juha Virkki