Hugleikur Dagsson:
Naura, pervo, naura.
Atena 2010Islantilaisen sarjakuvataiteilijan Hugleikur Dagssonin neljäs suomennettu teos Naura, pervo, naura vie pilapiirrosten ystävät äärimmäisten ilkeyksien äärelle. Kaava toimii, sillä Dagssonin kolme aikaisemmin julkaistua teosta ovat kaikki nousseet Suomen myydyimpien kirjojen listoille.

Ajat muuttuvat, sillä 1970-luvulla kirjastosta haettiin kaulukset pystyssä William Burroughsin Alaston lounas, jonka lukeminen oli vaikeaa kahdesta syystä: se oli kipeän rivoa ja kerrontatyyliltään vaikeasti sisäistettävää. Burroughs taisi itsekin ilmoittaa, että kirja oli tehty niin, että sen lukuja voisi lukea mielivaltaisessa järjestyksessä.

Samalla tavalla voi kokea myös Daggsonin pervo-kirjan. Siinä ei ole päätä eikä häntää. Toinen toistaan puistattavampi pilapiirros seuraa toistaan mielivaltaisessa järjestyksessä. Eikä piirrosten sisällössäkään ole mitään muuta yhteistä tekijää kuin päätön, musta huumori. Ne muutamat ei-kipeät pilapiirrokset erottuvat selvästi kokonaismassasta.

Kovan pornon kautta tunnetut kliseet ovat Daggsonin piirroksissa ikonimaisia välähdyksiä. Peräaukko, ulosteet, eläimet ja lähisukulaiset tulevat kaikki tehokkaasti hyödynnetyksi. Daggsonin vahvuus ei ole piirretyssä viivassa vaan kuvien sanomassa. Teknisesti niistä ei ole pitkä matka tuhansia vuotta sitten piirrettyihin kalliouurroksiin. Sisältö on tietysti sairaan nykyaikaista.

Viime aikoina ilmaan on heitetty ajatus, että ihmisten lukutaito rappeutuu. Tulevaisuudessa mennään takaisin menneeseen, eli vain osa ihmisistä osaa lukea sisältöjä: muut katsovat kuvia television ja videokerronnan rappeuttamina. Tämä ajatus nousi välittömästi mieleen skannatessani yksinkertaisia piirroksia Daggsonin kirjasta.

Entä sisältö: palkitseeko Daggson lukijansa muuten kuin aiheuttamalla sekunnin mittaisia oivalluskiksejä? Voisiko olla niin, että pilapiirtäjä Daggson vedättää. Kirjassa on kaiken muun ohessa piirros, jossa mies virtsaa naisen päälle, ja nuorukaiset vierellä toteavat: tämä on taidetta.

Matti Tieaho