Robert Dimery: 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään
(suomalaisen laitoksen päätoimittaja: Jake Nyman)
WSOY 2010, 960 sivua.Robert Dimeryn 1001 Albums You Must Hear Before You Die -teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2005. Tänä vuonna teoksesta on julkaistu jo neljäs korjattu laitos, ja muhkea tietoteos on saatu myös suomennettua.

Jake Nymanin toimittamaan suomalaisversioon on haettu 80 suomalaista albumia, eli saman verran on jätetty alkuperäisteoksen valintoja sivuun. Suomalaisvalinnoista vastuun kantavat Nymanin lisäksi kokeneet musiikkitoimittajat Tero Liete ja Pekka Laine.

Teos esittelee 1001 albumia kuuden vuosikymmenen ajalta. Varhaisimpana klassikkona esitellään Frank Sinatran In the Wee Small Hours, jonka ilmestyessä vuonna 1955 Suomessa myytiin enemmän 78-kierroksisia savikiekkoja kuin vinyylilevyjä, jotka 1980-luvulla markkinoille tullut CD-levy syrjäytti nopeasti.

Kirjan viimeinen merkkiteos on Yeah Yeah Yeahsin It’s Blitz, joka julkaistiin viime vuonna, kun CD-levy oli enää kirosana vinyyli- ja spotify-sukupolvien debatissa.

Kuten Nyman alkupuheessaan aiheellisesti muistuttaa, albumeista alettiin tehdä eheitä kuuntelukokonaisuuksia 1960-luvun puolivälissä. Tässä mielessä kehitys on kääntynyt 2000-luvulla degeneraatioksi, sillä yksittäisistä kappaleista on tullut tärkeämpi tapa myydä musiikkia kuin albumin mittaisista kokonaisuuksista.

Dokumentaatio kirjassa on päällisin puolin moitteeton. Albumihakemisto löytyy kirjan alusta, ja esiintyjähakemisto kirjan lopusta. Siinä välissä tärkeäksi nostetut albumit käydään läpi kronologisessa järjestyksessä vuosikymmeniin jaoteltuina. Tässä osassa aita on paikoin ylitetty matalalta. Käyttötieto on minimissään, kun osa albumeista esitellään ilman kappaleiden nimiä.

Tässä rikkoutuu Nymaninkin kehotus nykymusiikin kuuntelijoille: Spotifystä on hankala hakea laulua, jos sen nimeä ei kerrota albumiesittelyssä. Pitäisikö lukijan ymmärtää tämä niin, että albumilta kannattaa kuunnella vain ne kappaleet, joita lyhyessä esittelyssä on mainittu?

Albumien esittelytapa on sekin kirjava. Tämä johtunee siitä, että valinnoista vastaa satapäinen toimittajakunta eri puolilta maailmaa. Osassa esittelyistä keskitytään enemmän aikalaiskuvaukseen kuin musiikkiin.

Tämä lienee tarkoituksellista ja toimiikin mukavasti. Kirja on täynnä anekdootteja. Onhan se hauska tietää, että Gunfighter Ballads And Trail Songin vuonna 1959 tehnyt Marty Robbins jatkoi musiikkiuraansa muun muassa rallikuskina!

Iso kysymys kuuluu tietenkin, onko ylipäätään mitään järkeä tehdä tuhannen albumin lista, jonka kuuntelemiseen menisi peräperää soitettuna toista kuukautta! Robert Dimery tunnustaa itsekin, että valinnat kirjaan on tehty täysin subjektiivisesti.

Tässä julkaisussa toteutuu jollain kierolla tapaa natsien arjalaisestetiikka, jossa joku vaan yksinkertaisesti päättää, että tämä on tuota parempaa. Ja nyt puhutaan populäärimusiikista, jota pidetään maailman kollektiivisena muistina.

Onko todellakin niin, että Hurriganesien Grazy Days on musiikkihistoriassa merkittävämpi tuotos kuin Rock And Roll All Night Long, joka oli Love-Recordsin ensimmäinen kultalevy?

Vaikka kustantajan suulla vähäteltäisiin kirjaan valittujen teosten vääryyttä, niin väitän, että mielivaltaa on käytetty, ja paikoin kirjassa olevat säkeet ovat suorastaan saatanallisen vääriä. Se on kiusallista, sillä tällaisten teosten on tapana muotoutua instituutioiksi, joissa väärä informaatio legitimoituu oikeaksi.

Matti Tieaho