Kirjailija Johanna Tuomola vierailee kesäkuussa Kouvolan dekkaripäivillä. Kuvaaja: Mauno Moilainen

Johanna Tuomola: Sieppaus.
392 sivua. Myllylahti 2010.Tänä päivänä kustantajien postilaatikot pursuavat dekkarikäsikirjoituksia, ja on yhä vaikeampi saada hyvääkään käsikirjoitusta kustannetuksi, ellet 1) satu olemaan jo valmiiksi julkisuuden henkilö tai muuten medianäkökulmasta kiinnostava tai 2) kirjoittamaan hurjempaa, raaempaa ja kyynisempää tarinaa kuin Suomessa on ollut tapana.

Niinpä Johanna Tuomolan Sieppaus on iloaihe jo siksi, että se on tavallisen hyvä dekkari.

13-vuotias koulupoika katoaa Lohjalta kuin tuhka tuuleen, ja pian selviää ettei kyse ole karkumatkasta. Keskusrikospoliisista Lohjalle muuttanut rikosylikonstaapeli Noora Nurkka ja rikoskomisario Pentti Litmanen alkavat selvittää tapausta. Vähäiset vihjeet viittaavat vahvasti pojan omaan kouluun, mutta mitkä näistä vihjeistä ovat tapauksen kannalta olennaisia ja mitkä vain koulun omia ongelmia?

Heti kirjan alkumetreillä lukijalle tulee tunne, että hän on hyvissä käsissä. Vastaava tarina on kirjoitettu lukuisat kerrat, mikä ei estä sitä olemasta kiinnostava ja viihdyttävä, jos tarina kulkee kuin luonnostaan.

Johanna Tuomola on hyvä kirjoittaja. Tekstissä ei ole turhia kikkailuja tai maneereja, vaan se vetää luontevasti. Lopussa lisäkierroksia tulee niin, ettei kirjaa enää malta laskea kädestään. Itse olisin saattanut pihdata ratkaisevaa korttia vielä kierroksen, mutta löytyy sieltä sitten se loppukoukkukin.

Juoni on silti dekkarissakin useimmiten vain väline, joka ei yksin riitä ilman kiinnostavia henkilöitä. Heitä Tuomola osaa kirjoittaa mainiosti. Tarinan päähenkilö Noora on paitsi hyvä poliisi ja ihminen, myös isänsä ja tämän miesystävän talossa asuva yksinhuoltaja, joka empii heittäytyä suhteeseen työtoverinsa kanssa. Ikääntyvän Litmasen vaimolla taas on salaisuus, josta hänen poliisimiehensä ei tiedä. Myös sivuhenkilöihin riittää psykologista ja sosiaalista syvyyttä harvinaisella tavalla. Karikatyyrejä Sieppauksen ensemblessä ei ole.

Pieni kauneusvirhe kirjan keskivaiheilta silti löytyy. Palasten ollessa koossa Tuomola herkeää saarnaamaan hetkeksi yleisönosastoista tutulla paatoksella, mutta onneksi tämä ei kestä kauan. Lukija olisi ymmärtänyt yskän ilmankin.

Kenties hienointa Sieppauksessa on sen mässäilemättömyys väkivallalla. Julmuuksien esittelemisen sijaan se kertoo koskettavasti, miten ne vaikuttavan uhrien omaisiin, läheisiin ja yhteisöön. Hieno saavutus.

Juha Virkki