Richard Schickel: Clint Eastwood — mies ja elokuvat. Suomentanut Ari Suramo. 288 sivua. Otava 2010.
Marc Eliot: Clint Eastwood — viimeinen cowboy. Suomentanut Seppo Hyrkäs. 449 sivua. WSOY 2010.Clint Eastwood täytti vastikään kunnioitettavat 80 vuotta ja on elokuvantekijänä parempi kuin koskaan. Kotimaiset kustantajat juhlistavat amerikkalaisen ikonin pyöreitä vuosia kahden kirjan voimalla.

Kirjat ovat erilaisia ja edustavat elämäkertakirjallisuuden kahta laitaa. Parhaiten Time-lehden pitkäaikaisena elokuvakriitikkona tunnetun Richard Schickelin Clint Eastwood — mies ja elokuvat on pramea katselukirja, joka perustuu Eastwoodin haastatteluihin ja monivuotiseen ystävyyteen kirjoittajan ja näyttelijäohjaajan välillä.

Tähden vaiheet käydään läpi leffa leffalta ja yksityiselämästä vaietaan hienotunteisesti — ja onpa Eastwood itse kirjoittanut siihen vieläpä esipuheenkin.

Marc Eliotin Clint Eastwood — viimeinen cowboy taas perustuu toisen käden tietoon eli kaikkeen muuhun paitsi Eastwoodin kanssa keskustelemiseen. Niinpä yksityiselämän toilailuista otetaan kaikki mahdollinen irti. Tässä kirjassa Eastwood on paitsi elokuvantekijä myös julkkis pimeine puolineen.

Eastwoodin ura ei näkökulmasta juuri muutu. Rawhide-lännensarjasta spagettilänkkäreihin, sitten Don Siegelin oppipojaksi ja myös aliarvostetuksi ohjaajaksi ja kassavarmaksi tähdeksi, 1980-luvun lopun notkahduksen jälkeen arvostetuksi auteuriksi ja moninkertaiseksi Oscar-voittajaksi.

Erityisesti Eliotin kirjassa Eastwoodia yritetään tunkea kapinallisen muottiin, mutta lopulta hän on ollut kaikkea muuta: varsin hyvässä sovussa tuotantoyhtiöiden kanssa kohtuuhintaisia ja riittävän tuottoisia elokuvia tehnyt tähti.

Omapäisyyttä Eastwoodissa on, mutta hän on ennen kaikkea realisti, jolle kaikkein vierainta on taiteellinen haihattelu. Hän on — oman määrittelynsä mukaan — vain ”mies, joka halusi tehdä elokuvia”.

Richard Schickelin komeasti kuvitettu kirja koostuu mainioista miniesseistä Eastwoodin elokuvista. Shickel ei ole ensi kertaa pappia kyydissä, sillä hän kirjoitti Eastwoodin elämäkerran jo vuonna 1997. Omissa jälkisanoissaan Eliot moittii tätä opusta ”kahdella tuolilla istumisesta”: Schickel haluaa olla yhtä aikaa kriitikko ja Hollywoodin sisäpiiriläinen. Lisäksi Eliotia häiritsee kilpailijan liian palvova ote.

Shickel voisi puolestaan kysyä, kuinka paljon Eastwoodin räyhäkkäillä nuoruusvuosilla ja sittemmillä naisseikkailuilla on tekemistä miehen elokuvien ja taiteilijuuden kanssa.

Jos näistä elämäkerroista pitäisi valita toinen, vaakakuppi kallistuisi selvästi Schickelin puolelle, ellei kirjan suomennos olisi todella kömpelö. Eliotin ”seiskahenkinen” opus on puolestaan sujuvaa suomea, tosin elokuvista puhutaan sitkeästi niin alkukielisillä nimillä, mille on vaikea nähdä perustetta.

Juha Virkki