Kari Hukkila: Kerettiläisesseet. Savukeidas 2010. 350 s.Kari Hukkila on kirjoittanut kirjan, joka tuskin järisyttää monenkaan ihmisen maailmankuvaa. Hän lähestyy nyt kiivaana käyvää maahanmuuttokeskustelua oman kokemuksensa kautta: hänen ystävyytensä Ranskan algerialaisiin toimii esseekokoelman ponnahduslautana.

Hukkila avaa aihetta kertomalla niin pikareskiromaanista, Dostojevskista kuin inkvisitiostakin. Kaikki tähtää samaan päämäärään: kerettiläisiä on ollut aina. Harmillista on se, että alustukset ovat kiinnostavampia kuin johtopäätelmät. Luvut loppuvat usein aforisminomaiseen viimeiseen kappaleeseen, joka jää avoimeksi ja abstraktiksi.

Hukkila on jossakin itsestään selvän ja hämärän välimaastossa. Hän saattaa esimerkiksi puhua jostakin lapsuutensa Kontulan kivenlohkareesta, joka on kulkeutunut paikkaansa jääkaudella Viipurista. Huomiolla ei ole muuta funktiota kuin se, että Kontulassa on myös venäjänkielisiä asukkaita. Koko luku on yhtä kaukaa haettu ja yksiulotteisen merkityksetön.

Aika kaipaisi ehkä selkeämpiä kannanottoja. Vasta viimeisissä parissa esseessä Hukkila tuntuu pääsevän vauhtiin, muttei siltikään sano juuri painokkaampaa kuin sen, mihin on ”alusta asti tähdännyt: Miten on mahdollista, että toisiin suhtaudutaan yhdenmukaisuuden pohjalta, mutta itseen eroavaisuuksien pohjalta.”

Kirjan syvin ja inhimillinen sanoma tuntuukin olevan, että Hukkilan tutustuttua algerialaisiin ystäviinsä yksilöinä, hänelle on avautunut se moniulotteisuus, joka liittyy kaikkiin kansoihin ja kulttuureihin. Ennakkoluuloissamme on paljon kärjistystä ja väärinkäsitystä.

Hukkila sanoo suomalaisten uskovan, että kulttuuri määrittää identiteetin. Jos näin todella on, looginen johtopäätelmä olisi, että eri kulttuurit yrittäisivät ymmärtää toisiaan, koska kulttuuri on suhteellinen asia. Monet outoina pitämämme asiat ovat toisissa kulttuureissa arkipäiväisiä ja päinvastoin. Tämän tajuaminen auttaisi varmasti ei vain kuin automaatti hyväksymään, vaan aidosti ymmärtämään sitä, mikä meistä tuntuu vieraalta.

Ensisijainen ongelma koko maahanmuuttokysymyksessä tuntuisi olevan se, että eri kulttuurien edustajat eivät ole valmiita todella kohtaamaan toisiaan: kritisoimme maahanmuuttajia siitä, että he eivät tee töitä, mutta olisimmeko itse valmiita palkkaamaan tummaihoisen tai muslimin? Emme voi haluta samaan aikaan, että maahanmuuttajat integroituvat yhteiskuntaan ja pysyvät poissa silmistä.

Hukkila ei huomioi maahanmuuttokeskustelun monimutkaisuutta. Hän ei ota kantaa muslimikulttuurin puoliin, jotka meistä ehkä syystäkin tuntuvat tuomittavilta tai pelottavilta, kuten naisten kohtelu, kunniamurhat tai uskonnollinen fanatismi, ja hän jää muutenkin kauniiden juhlapuheiden tasolle, vaikka lataakin kirjan täyteen eittämätöntä sivistyneisyyttään.

Mikko Nenonen