Kohtauksia elämästä, epätasaisesti

Janne Salminen: Pientareilla on paljon raatoja. Atena. 2010.Kansilehden pikkukaupungin miljöö vaikuttaa ensi näkemältä iloiselta ja kotoisalta: talot koikkelehtivat vinksin vonksin ikään kuin pienessä huppelissa. Kerrostalojen välistä kurkottelee pientaloja, ja puut ja pensaat etsivät reviiriään piha-aitojen alitse.

Mutta tarkempi zoomaus alkaa ahdistaa: keskellä talorykelmää leveä, sysimusta asfaltti vaikuttaa kylmältä ja uhkaavalta. Vain harvojen talojen ikkunoissa on valoa. Valot ovat hajallaan siellä täällä, eivät vierekkäin, eivät edes samoissa taloissa.

Janne Salmisen esikoisteos Pientareilla on paljon raatoja koostuu 13 novellista. Novellit ovat rakenteeltaan epätasaisia: osa perinteisen novellin vaatimusten mukaan tiukkaan napitettuja lopun yllättävään käänteeseen, osa rönsyilevämpiä, tiivistämistä kaipaavia. Vain parissa tekstissä kerronta hämärtyy unen logiikan surrealistiseen suuntaan.

Aiheet kumpuavat suoraan nykyelämästä: asioista, joita olemme nähneet, joista olemme kuulleet tai lukeneet. Salminen ei juuri kommentoi eikä analysoi, vaan jättää sen tehtävän lukijalle. Hän kuvaa kohtauksittain ympärillämme tapahtuvaa elämää ja antaa henkilöittensä puhua. Hän käväisee nuorten huumebileissä, kuvaa maaniseksi muuttunutta turkistarhausta, esittelee lehtien postimyynnin toimintatapoja ja kurkistaa kunnallispolitiikan kulissien taakse.

Erityistä taitoa kirjailija osoittaa henkilöittensä sisäisiä tunnetiloja kuvatessaan. Koulukiusatun pelkotilat saavat lukijankin ahdistumaan ja jännittämään. Riittämättömyyttään potevan aviomiehen ja häpeää ja syyllisyyttä kokevan rippipapin sisäiset tunnetilat ovat kirjallisuuden, teatterin ja elokuvan ajankohtaista aineistoa.

Mutta vaikka nykytodellisuus tulee monissa novelleissa varsin raadollisine piirteineen, kirjailijalla on usein positiivinen resepti ahdistukselle, vaikkapa meno mummon luokse perjantaina kodin ja poikaporukan pelkoa pakoon. Salmisen empatia on hauraiden ja heikkojen puolella.

Huumori on kirjailijan kevennyskeino, mutta huumorillakin on kahdenlaiset kasvot. Juuri kun on avannut suunsa nauruun, huomaa nauravansa väärässä paikassa väärään aikaan. Traaginen juonne ei paljastu aina hetkessä. Joissakin novelleissa kirjailija yllättää myös päinvastaisella tavalla. Kun lukija odottaa tapahtuvaksi jotain järkyttävää, asiat kääntyvät tavalliseksi, seesteiseksi oloksi.

Kielen vaihtelu on huumorin avustaja. Kuin lintu -novellin päähenkilö, jolle ”kivointa hommaa oli roskien kerääminen”, noukki piikkikärkiseen roskakeppiinsä jonkun pudottaman rakkauskirjeen. Kerääjä oli varma, että kirje oli tarkoitettu hänelle, ja eli viikkokausia onnenhaaveensa kanssa. ”Kotona mä piilotin sen ensin sängyn alle. Sitten mä älysin, että äiti saattais löytää sen sieltä, kun se siivoo. Lopulta mä kätkin sen parittoman sukan sisään. Sukan mä myttäsin vanhaan pesäpalloräpylään, työnsin räpylän komeron alimmaiseks ja lähdin töihin.”

Kell´onni on , se onnen kätkeköön - -”, ilmaisi Eino Leino saman asian aikanaan.

Salli Huotilainen