Markku Aalto: Reilummin blingiä viimeiseen hymyyn.
Idiootti 2010.Jos Markku Aallon runoilla olisi suojelupyhimys, sillä olisi Tapsa Rautavaaran kasvot ja rauhoittava ääni. Aallon runossa harmaantunut Rautavaara ilmestyy televisioruutuun pyhäpäivänä varoittamaan viinan kiroista, ärrät soristen. Ja juominen loppuu, ainakin toviksi.

Koko Aallon kokoelmassa on jotain samaa kuin Rautavaaran tulkinnassa korttipakasta. Siinä on jotain loputtoman ärsyttävää, liian helppoa ja vietävän kaikkitietävää. Se on vanhuuttaan valmiiksi ruostunutta ja tuhannesti sanottua, mutta samalla rautaisen vilpitöntä ja vakuuttavaa, oikeasti opettavaista.

Tässä asettuu näytteille se surkuhupaisa ihmistyyppi, jolle ei edes pelastus tule oikeaan aikaan, vaan marttyyrin viitan repäisynä:

”minun tuurillani/ soittaisivat ambulanssin ajoissa.”

Juuri sitä tyyppiä taitaa olla melkoisesti meissä kaikissa.

Aallon kapakkarunoudella riittää rehdisti ryhtiä myös tunnustaa, että se loppujen lopuksi kestää käydä elämän laitapuolella vain käväisemässä. Harvapa meistä on sanojensa mittainen, mitä tulee pilvilinnoihin villistä nuoruudesta ja ikuisesta kapinasta. Onneksi.

Aallon provosoivasti pinkkeihin kansiin pukeutuneeseen kokoelmaan kirjoittuu silti myös hirmuinen harmistus siitä, miten nopeasti holtittomuus muuttuu vaippavuoriksi, asuntoluotoksi ja yleiseksi yhteiskuntakelpoisuudeksi.

Romukoppaan joutaa aaltolaisen rehellisyyden nimissä kaikenlainen uskollisuus silloin, kun se vesittyy sokeaksi uskoksi. Vanhan koulukunnan standup-koomikon terävyydellä Aalto kierrättää raamatunlauseita, sananparsia ja välillä vähän vaimojakin. Sovinnaisuuden suohon vajonneen Suomi-miehen kuvauksilla onkin kieltämättä täysi työ tasapainottaa ja sulattaa runoilijansydämeen mahtuneiden monien ämmien räikeän runokukkoilevia haukkujaisia.

Valtaosin itseä pistetään joka tapauksessa likoon enemmän kuin muita, niin että ennakkoluulottomuus jää painamaan enemmän kuin ennakkoluulot.

Hauskoja tarinoita elämästä kannattaa kertoa juuri silloin, kun elämä on vähiten hauskaa. Aalto muistaakin istuttaa Lars von Trierin dogmien joukkoon nöyryyden ja puhtauden siemenen: ”Ei meidän tarvitse näytellä/ idiootteja esittämässä idiootteja,/ me olemme niitä itse.”

Juuri sen osoittamiseksi runoratsuja tarvitaan. Ja yhä lisää uppiniskaisia pikku kustantamoja ottamaan ne talliinsa.

Maili Öst