Kari Arminen ei kaunistele kotikaupunkiaan. Kuvaaja: Tarja Särkkä

Kari Arminen: Teräsperhosia.
Idiootti 2010.Levottomaksi nukuttu patja hien kyllästämä/ Haisee ihmiseltä.

Tosi rakkaus on kaikkea muuta kuin sokeaa ja hajutonta. Kari Armiselle Kotka on suorastaan kuolonkankea morsian. Se on ainaista sadetta ja kylmää kyynelehtivä, viimeistä tehtaanpiippuaan polttava ja ympäristömyrkytetty. Reviirimerkintöjä kadunkulmiin täällä vaivautuvat tekemään enää kännikalat ja pankkiautomaatit. Ja autojen ajovalot, jotka vain pyyhkäisevät ja ovat poissa.

Ja silti: rakkaudesta se hevonenkin potkii. Aivan kuten verisuonitautien raskauttama kaakkoissuomalainen sydän. Rakkautta on, ettei esikoisrunoilija pyrikään pyyhkimään kaikkialle kasaantuvaa pölyä Kotkansa kupeilta. Eikä kiiruhda pois.

Kotka ei ole mikään satujen keijukainen, mutta eihän siellä asukaan mitään teräsmiehiä ja prinsessoja.

Kotka on yksinkertaisesti sitä, mitä ihmisyys nykymaailmassa on. Satamana se on maailma pienoiskoossa. Matka runossa Delhi-Helsinki-Kotka on loppujen lopuksi kylmäävän lyhyt.

Kerjäläisen ja uusavuttoman elämän eväät voivat olla päinvastaiset, mutta kärsimys ottaa siinä silti samat muodot. Hyvinvointivaltion pahoinvoivat vain tappavat itseään aurinkoon, huumeisiin, ja nälkään. Itsemurhaan pystyvät sekä rintamamiestaloihin että kerroksiin pinotut ihmiset.

Myös toivon ja sen tarvitsijoiden kohtaamattomuus on yhteistä molemmille maailmoille. Sekä uskonnolliset juhlakulkueet että kulttuuritapahtumat hukkuvat omaan pintakiiltoonsa. Nykyajan liturgiassa maa vain on ravitsevan rehevyyden sijaan pyhitetty rehevöitymiselle ja ruosteelle: Kulkutauteja, rappeutumista, hajoamista/ Hapanta maata rikkakasvien levitä rakennusten väliin.

Arminen tekee uskaliaan vedon varustaessaan kaikki runosäkeensä suurella alkukirjaimella. Jokaiseen säkeeseen kun kohdistuu näin valtava paine: niiden täytyy jaksaa kurkottaa yhtä avoimesti sekä edelliseen että tulevaan, mutta seistä myös omilla jaloillaan.

Läheskään kaikki rivit eivät Armisen esikoiskokoelmassa vielä jaksa näin pysäyttää, ja runot uhkaavatkin välillä hajota tuuleen. Heti avausrunossaan Arminen kuitenkin osoittaa, että pystyy tarvittaessa mahdottomaan eli sanomaan sen, mistä ei voi puhua. Talousarviosta tulee rytmimusiikkia: Montunpohja/ Missä, kyllä, kuka tietää, mutta tulossa on, ei, se tuli jo/ Montunpohja.

Merenrantakaupunkina Kotka opettaa sadetta ja myrskyä mylvien, ettei mikään ole pysyvää. Terveys pettää. Parisuhde ei pidä. Kun täällä ollaan Maassa, täällä ollaan totisesti maan tavalla eli mullassa. Vankin ankkuri Armisen ajelehtijalle löytyy yllättäen sieltä, missä köysi on haurain ja luopuminen kaikkein lähimpänä.

Viimeisessä osastossa kohdataan kaunistelematon laitosvanhuus: Muistatko minua/ Kun matkaat ajan takana ulottumattomissa/ Minä olen tässä, vieressä/ Enkä pääse sinne. Samalla kaupungista alkaa löytyä myös kauneuden pilkahduksia. Se saa aavistuksia nuoruudenrakastetun piirteistä, ottaa jälleen lapsen askeleita.

Armisen kokoelman alussa lohduton Kaupunki istuu laiturit tyhjillään/ Lokkien riidellessä jokaisesta suupalasta.

Jossain matkan varrella solmiutuu vaivihkaa se sidos, joka yhdistää vielä yhden sukupolven seuraavaan, lapsuuden näyt toisiin. Silloinkin, kun ei enää sanota sanaakaan:

Vastamaalatut veneet keinuvat keveinä/ Ilman ihmispainoa/ Käsi kädessä laiturin kanssa.

Maili Öst