Jennifer Lee Carrell Kuvaaja: Bazar

Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus. Suomentanut Laura Jänisniemi. 524 sivua.
Bazar 2010.Historiallisten hahmojen ympärille rakennetut kirjalliset dekkarit tai trillerit ovat tänä päivänä kustantajille peruskauraa. Usein historia toimii niissä pahvikulissina, jonka edessä juostaan ja tapetaan kilpaa, mutta toisi-

naan ne ovat kirjallisesti kunnianhimoisia teoksia, joissa jännityselementti on tarkoitettu vain suurelle yleisölle koukuksi.

Jennifer Lee Carrellin Shakespearen salaisuus ei ole kumpaakaan. Se on pikemminkin akateeminen trilleri, joka paitsi viihdyttää myös sivistää.

Carrell on siviiliammatiltaan kirjallisuudentutkija ja teatteriohjaaja. Hänen missionsa on saada lukija kiinnostumaan länsimaisen kirjallisuuden kulmakiviin kuuluvasta William Shakespearesta, josta tiedetään itse asiassa hämmästyttävän vähän. Tämä tietämättömyys ja sen ympärillä tapahtuva spekulointi on Carrellin romaanin tärkein polttoaine.

Tarina lähtee liikkeelle Lontoosta, jossa amerikkalainen kirjallisuuden tutkija Kate Stanley - kirjailijan ilmeinen alter ego - on ohjaamassa Globe-teatterin Hamlet-tuotantoa.

Yllättäen paikalle ilmestyy Katen akateeminen oppiäiti, joka kertoo tietävänsä Shakespeareen liittyvän järisyttävän salaisuuden. Globessa syttyy tulipalo ja Kate löytää oppiäitinsä surmattuna työhuoneestaan.

Salaisuuden jäljittäminen vie Katen ja Shakespeare-tutkijoista, näyttelijästä ja turvamiehestä koostuvan seurueen Atlantin molemmille puolille. Porukan vanavedessä seuraa murhaaja, joka raivaa tieltään salaisuuteen sekaantuneita. Pian sekalainen seurue oivaltaa olevansa kahden arvoituksen jäljillä: kuka Shakespeare oikeasti oli ja missä on hänen kadonnut näytelmänsä Cardenio?

Ilman Da Vinci -koodin megamenestystä Jennifer Lee Carrellkaan olisi tuskin romaanille ryhtynyt. Carrellin kirja on kuitenkin aivan toista luokkaa kuin Dan Brownin elokuvamaiseksi leikattu onnahteleva vauhtikone. Höpöhöpön sijaan Carrell näyttää konkreettisesti, kuinka

kiinnostavaa kirjallisuudenhistoria voi parhaimmillaan olla.

Carrellin asiantuntemuksella on silti toinenkin puolensa: juonesta tulee kirjallisten viittausten seurauksena niin monimutkainen, että siinä on toisinaan vaikea pysyä mukana. Pelkistäminen ja karsiminen olisi ollut lukijalle eduksi.

Toinen heikkous on toimintaosasto, joka on varsin villiä ja väkivaltaista näin kirjalliseen opukseen. Lukija on helpottunut, kun vauhti ja vaarallinen tilanne ovat taas kerran ohi ja päästään keskittymään itse arvoitukseen.

Henkilökuvaus toimii varsin hyvin. Sankarittaressa on puhtia ja jopa syvyyttä, jota kirjailija rakentaa taiten äitikompleksin varaan.

Varsin kelpo veto tähän

sarjaan. Taidanpa kaivaa hyllyssä pölyttyneen Shakespearen - tai kenen se nyt lieneekään - elämäkerran uudelleen esiin.

Juha Virkki