Kirjat
Anne Enright: Valvojaiset.
Suomennos Tarja Kontro.
297 sivua. Otava 2010.”Tunnen sen pauhaavan sisälläni - tuon asian, jota kenties ei ole tapahtunut. En edes tiedä millä nimellä kutsua sitä. Minusta tuntuu että sitä voisi kutsua lihan rikokseksi, mutta se liha on kauan sitten tuhoutunut, enkä ole varma mitä kipua luihin on ehkä jäänyt kytemään.

Veljeni Liam rakasti lintuja, ja kuten kaikki pojat hän rakasti kuolleiden eläimien luita.”

Anne Enrightin Valvojaiset alkaa kuin rippi, pakottava tunnustus. Sielua kalvaa, ollaanhan Irlannissa, joku on kuollut ja totuuksia salattu. Omaääninen romaani toi matalaa profiilia pitäneelle Enrightille Bookerin ja mainetta, eikä suotta.

Mutta alkuun: Irlantiin, Hegartyn perheeseen, muistoihin, rakkauksiin. Kohtalo on kutsunut Hegartyt koolle. Yksi on kuollut: hurja, ihana, kamala Liam. Se, jolla on sinisimmät silmät ja hankaluuksia matkassa.

Romaanin kertoo Liamin sisar Veronica Hegarty. Veljen kuolema on iskenyt kovaa. Keskiluokkaisesta, keski-ikäisestä perheenäidistä tulee perusvieraantunut kertojahahmo. Se, joka katsoo omaa todellisuuttaan uusin silmin eikä näe mitään kivaa. Arki näyttää oudolta, turhalta. Rakkaus on kuollut, seksi mekaanista, muistojen huoneet hämäriä.

Enright loihtii hienosti esiin järkytyksen jälkeisen maailman. Peruselämään tulee särö, ja pian kaikki on toisin. Itsestäänselvyydet, tavat ja keskiluokkainen elämä - pois. Voi vain vatvoa, etsiä totuutta, etsiä järkeä.

Valvojaiset on ehtaa tajunnanvirtaa. Aika on säikeitä, joita nykyhetki yhdistää. Keskellä on solmu.

Enright kuljettaa lukijaa Veronica Hegartyn sisäisestä maailmasta ulkoiseen ja takaisin.

Ajan säikeet vievät useasti menneeseen. Siellä on isoäiti Ada miehineen, vuokraisäntä Nugent, hämäriä huoneita, hämäriä muistojen tiloja. Nuori Liam. Lapsi Liam. Vaikea aikuinen.

Veronica Hegartyn mieli onkin muistojen spiraali, jossa kaikki kiertyy yhteen, palaa samaan, tiiviimmin ja tiiviimmin, kunnes muuta ei enää ole.

Solmu on se hetki, jona hyvyys kuoli.

Enrightilla on hieno, vahva ääni. Teksti on läsnä ja fyysistä. Siinä on kivun ja epämukavuuden särmä, rohkeutta ja uskallusta. Jotain villiä.

Fragmentaarisesta rakenteesta huolimatta romaani on vahva kokonaisuus. Peri-irlantilaiset teemat, kuten itsemurha, syyllisyys ja tiiviit perhesiteet, yhdistyvät ilmavaan ja omaääniseen ilmaisuun.

Enright on riemastuttavan tarkkanäköinen. Maailma piirtyy pienin vedoin, sen suru, haikeus, rakkaus. Ja se ikuinen jos.

”Minä olen kiltti tytär. Oikein kiltti tytär. Jonkinlaisen keskiluokkaisuuskohtauksen kourissa menen Kilkenny Design -myymälään ja ostan äidilleni kauniin, seitinohuen kasmirsaalin, kermanvärisen. Hän ottaa sen kassista ja haltioituu hetkeksi siitä ajatuksesta, että saattaisi näyttää vanhalta rouvashenkilöltä, jonka näki televisiossa. Tällaisen siis äiti saa silloin kuin oma lapsi kuolee.”

Leena-Kaisa Laakso