Mikko-Pekka Heikkinen Kuvaaja: Veikko Somerpuro

Mikko-Pekka Heikkinen
Nuorgamin Alkon tuho
Johnny Kniga 2010, 224 s.Mikko-Pekka Heikkinen on Helsingin Sanomien toimittaja, ja novellikokoelma Nuorgamin Alkon tuho on hänen esikoisteoksensa. Vuonna 1974 syntynyt kirjoittaja tuo suomalaiseen eräkirjoitusperinteeseen kieltämättä uuden cityläisen vivahteen. Heti ensimmäisessä kirjan 19 novellista mennään asiaan: nuoren avoparin mies hakeutuu kotipihan männyn juureen yöksi masturboimaan. Kun vaimoke yllättää miehen itse teosta, niin moottorisahallahan siitä selvitään.

Itsetyydytys ja punaniskalemmiskely ovat Heikkiselle teema, joka purskahtaa novelleissa helposti esiin. Novellissa Mies, joka halusi maata Heikkinen neuvoo lukijoillekin, miten luonnossa hakeudutaan paikkaan, missä omineen voi tehdä rauhallisesti temput.

Hetkittäin kerronnassa on asiantuntevaa luontokuvausta, ja erityisesti ylä-Lapin ja syrjäseutujen miljöö viehättää kirjoittajaa. Luonto ja eläimet ovat kuitenkin vain rekvisiittaa kertomuksissa, joissa on surrealistisiakin ulottuvuuksia: ihmiset yhtyvät ilveksiin, ja kaikki Suomen näädät siirtyvät Saksaan neitsyitä nuolemaan ja sitä kautta edelleen Etelämantereelle.

Utsjokelaiset pakenevat sopulilaumaa bunkkeriin, saatana kerää juhannuksena uhreja, toimittaja jututtaa näkymätöntä miestä Kainuussa ja kullankaivaja suorittaa transportaation ministeri Pekkasen kanssa. Heikkisen tarinat eivät pääty mahdolliseen, vaan ne menevät sen toiselle puolelle.

Eräkuvaukset ovat vakuuttavia ja toisin kuin perinteisessä eräkirjallisuudessa, Heikkinen luettelee eränkäyntiteknologiaa vaatemerkkejä myöten tavalla, joka kertoo trenditietoisen eränkävijän kokokuvan: kaikki pitää olla parasta, mitä erävarusteliikkeistä löytyy.

Heikkisen ääni on mustanpuhuva. Hän rienaa pääkaupunkilaista luontokäsitystä ja tapaa, jolla yhteiskunta kuristaa väkeä provinsseissa. Kerronnallisesti hän on kuitenkin melko yksiulotteinen: tapahtumat seuraavat legomaisella rakentelulogiikalla toisiaan hakkaavalla rytmillä.

Parhaimmillaan Heikkinen on novellissa Karhuun, jossa mies hankkiutuu varkain eläinmuseoon ja suorittaa tarkasti kuvatun itsetuho-operaation. Tarinassa Etelän koirat Heikkinen käsittelee kaupunkilaisten koirakulttuuria esseen keinoin. Siinä kirjoittaja antaa koiransa inhimillistäville ihmisille reipasta kyytiä.

Olen Heikkisen kanssa samaa mieltä: kaupungin kadulle ulostava koira ei osaa hävetä, ja ”ylä-Lapissa astuu koiranpaskaan yhtä todennäköisesti kuin saa Stockmannilla palvelua kolttasaameksi.”

Matti Tieaho