Sirpa Kähkönen. Kuvaaja: OTAVA/Katja Lösönen

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä
Otava, 2009Sirpa Kähkösen Neidonkenkä tuo mieleen Aapelin teoksen Meidän Herramme muurahaisia. Siinä kuvataan tavallisia ihmisiä arkisissa puuhissaan elämänhaaveittensa ja pettymystensä keskellä. Siinäkin kirjailija tarkkailee lempeän huvittuneesti, hellästi ja kriittisestikin kuvattaviaan. Molemmissa miljöönä on Kuopio.

Mutta Kähkönen luo henkilöilleen laajemmat kehikot ajan aatteista ja maailmanhistorian faktoista. Saksalaisia sotilaita majailee kaupungissa, ulkomaalainen toimittaja Marieke Candrix etsii aineistoa juttuihinsa, juutalaiskysymys kantautuu rivien välistä, ja Mannerheim, Ryti ja Hitlerkin vilahtavat teoksen sivuilla. Neidonkenkä on viides Kähkösen Kuopio-sarjan romaaneista. Jatkosota on yhä käynnissä.

Romaanin vahvinta antia onkin vankka asiantuntemus ja Savon murteella höystetty elävä tyyli. Kirjailija muuttaa historian faktaa fiktioksi. Hän tuo tapahtumat ruohonjuuritasolle, Kuopion kaduille, kortteleihin ja koteihin.

Sota-ajan selviytymiskeinojen kuvauksella on sekä paikallista että laajempaakin kulttuurihistoriallista merkitystä. Ruoka, pukeutuminen, hygienian ja terveyden hoito vievät teoksessa suuren osan tavallisen ihmisen arjesta. Viihdettä tarvitaan vaikeiden kokemusten vastapainoksi. Väinölänniemen uimalassa kohennetaan kuntoa, elokuvateatteri Lyyra tarjoaa filmejä , sotilasmusiikkia kuunnellaan puistossa ja Tatra-ravintolassa soitetaan jatsia. Teos on täynnä positiivista värinää.

Naiset ovat teoksessa keskeisessä osassa, nuo Hildat, Helvit, Marit, Tuomen Annat ja Vallin Edithit. He leipovat leivät, pesevät pyykit, johtavat yrityksiään ja kantavat huolta lapsista. Niistäkin, joiden isät eivät palanneet tai jotka äidit olivat jättäneet. Töiden lomassa he ehtivät purkaa myös elämänsä pettymyksiä ja tulevaisuuden toiveita.

Kiitosta ja onnea tulvillaan on myös yhdeksänvuotiaan paluumuuttajaisännän kirje Karjalasta Kuopioon jääneelle isosiskolle. Pienestä palkastaan tämä on lähettänyt porsas- ja kanarahaa evakosta palanneelle perheelle uuden elämän avuksi. Historian läksynsä lukenut kuitenkin tietää, että rakentamisen onnea kestäisi vain jatkosodan surulliseen loppuun asti.

Kärsimystäkin teoksessa kuvataan: venäläisten vankien kuolema pilkkukuumeeseen kylmässä parakissa on järkyttävää luettavaa. Se kuuluu siihen lähihistorian alueeseen, joka on paljolti vielä tutkimatta ja johon kirjailijalla tuntuu olevan myös moraalista sanottavaa. Myös kauan vaietut suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden suhteet ja niistä syntyneet lapset on ajankohtainen tutkimusalue. Aikaa on jäljellä enää vähän muistojen tallentamiseen.

Salli Huotilainen