Herkullisimmin politiikantuntemus näkyy henkilökuvissa

Kari Häkämies: Rehelliseksi tunnettu. Rikosromaani. Teos 2010.Rehelliseksi tunnettu alkaa kliimaksitekniikkaa erinomaisesti hyödyntäen. Ensimmäiseksi dekkarin kertoja luonnostelee miljöön, kuvaa sen tunnelman ja paljastaa paikkaan liittyvän ristiriidan. Sitten tulee päähenkilö, keskusrikospoliisin ylikomisario Heikki Söder, sen jälkeen parivaljakon toinen, ylikonstaapeli Matti Joronen. Ensimmäisen luvun viimeinen virke räjäyttää uutispommin:

”Lattialla kuolleena makaava mies oli oikeusministeri Jussi Hananen.”

Rikokset ja politiikka ovat kutkuttava yhdistelmä, myös jännityskirjallisuudessa. Yhdistelmä on Kari Häkämiehen esikoisteoksen ydintä. Se, että kirjoittaja - kaksinkertainen ex-ministeri ja muutenkin vallan käytävillä kävellyt - tuntee seikkaperäisesti aihepiirinsä, lisää dekkarin kutkuttavuutta.

Politiikassa on Rehelliseksi tunnetun voima ja heikkous. Romaani pyörittelee mitä ajankohtaisimpia asioita, kuten vaalirahoitusta, sen julkisuutta ja siihen liittyviä koplauksia. Yksityiskohdista kertyy kuitenkin niin paljon kuormaa, että jännitysjuoni tahtoo takkuilla ja kirja saa virkamiesmäisen raportin sävyä. Dekkari olisi jäntevämpi, jos Häkämies olisi onnistunut pelkistämään asiantuntemuksensa hallituksi taustaksi, niin että puut eivät peittäisi metsää.

Herkullisimmin politiikantuntemus näkyy henkilökuvissa. Avainromaaniksi kirjaa tuskin kannattaa kuvitella, mutta voi olla, että tekijä on yhdistellyt galleriansa jäseniin ominaisuuksia, joita hän on lainannut elävästä elämästä. Tuntemuksesta kertoo sekin, miten hän kehittelee esimerkiksi sympaattisen ylikonstaapeli Jorosen yhteiskunnallista valveutumista: pitkin romaania Joronen suoltaa perussuomalaiselta haiskahtavaa saarnaa, ja kirjan lopussa hän harkitsee kunnallisvaaliehdokkuutta.

Päähenkilö poikkeaa nykydekkareiden väsyneistä sankareista. Kotkalaistaustainen Heikki Söder ei ole eronnut, ahdistunut eikä erityisemmin sairauksille altistunut. Hän on taitava poliisi, kuten kuuluukin, mutta hän on osannut hoitaa myös ihmissuhteitaan ja itseään. Tytär sentään aiheuttaa särmää auvoon, ja huolenaihe on myös vanhan isän vointi.

Kirjan konna on murhatun ministerin erityisavustaja Juhani Airaksinen. Hän on toisinto niistä Agatha Christien tyypeistä, joita lukija pannaan hämäysmielessä toivomaan syyllisiksi.

Airaksinen on liituraitademari, taskuliinademari ja muilla keikariluonnehdinnoilla määriteltävä nuori juristi, joka on päässyt vallan ja makean elämän makuun ja alkanut pitää itseäänkin ykkösketjun miehenä. Tavallinen työ olisi hänelle kauhistus.

Kertoja oikein ilakoi Airaksisen typeryydellä. ”Hyppy maailmaan, jossa televisiosta tuttujen poliitikkojen kanssa keskustelu oli arkipäivää ja jossa taksi vei paikasta toiseen ja jossa aina joku muu huolehti käytännön asioista, ei voinut olla juovuttamatta.”

Häkämiehen kerronnan taitavuutta on se, että hän osaa säädellä etäisyyttä henkilöihin. Tarinankerronnan taidosta todistaa sekin, että liialliseksi moittimani tietokuormitus on silti aina jonkun havainto, jonkun romaanihenkilön esiin nostama asia.

Päivi Taussi