Kirja-arvostelut

Maria Raman ihmeellinen Agfa-Box

1.2.2010 4:00

Günter Grass: Taikalaatikko. Kertomuksia pimiöstä. Suomentanut Oili Suominen. Tammi: Helsinki 2009. 222 sivua.Günter Grassin Taikalaatikko jatkaa kirjailijan muutama vuosi sitten aloittamaa omaelämäkerrallisten romaanien sarjaa. Taikalaatikko on ennen kaikkea muistomerkki Grassin ystävälle valokuvaaja Maria Ramalle, joka oli mukana kirjailijan elämässä 1950-luvulta aina vuonna 1997 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka.

Tyylilleen uskollisena Grass yhdistelee Taikalaatikossa toisiinsa faktaa ja fiktiota, mennyttä ja tulevaa, historian tunnettuja tapahtumia ja fantasiaa. Tämä maagisena realismina tunnettu suunta ei Taikalaatikossa tule ehkä yhtä hallitusti esiin kuin Grassin muutamissa aikaisemmissa teoksissa, mutta osoittaa kirjailijan yhä olevan mestari rakentamaan runsaista yksityiskohdista laajoja kerronnallisia kokonaisuuksia.

Taikalaatikko vaihtelee näkökulmaa tiuhaan menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Maria Raman kamera ei tyydy näyttämään todellisuutta sellaisenaan, vaan haluaa katsoa menneeseen ja tulevaan ja tehdä kaikkien toiveet ja pelot näkyviksi. Historian kuvat vyöryvät lukijan eteen vuolaana virtana, mutta varsinaista yhtenäistä tarinaa on vaikea hahmottaa.

Taikalaatikon rakennetta selkeyttää kuitenkin se, että Grass pitää kertoja-asemat suhteellisen selväpiirteisinä. Teoksen kertojat, kuuluisan kirjailijan kahdeksan lasta, ja heidän polveilevat kertomuksensa perheen elämästä, isästään, lapsuudestaan ja Marian laatikkokamerasta soljuvat eteenpäin omalla painollaan ja erottuvat selvästi toisistaan. Taikalaatikko on mielenkiintoinen, mutta lukijalta paikoin erityistä kärsivällisyyttä ja tarkkaavaisuutta vaativa romaani.

Taikalaatikkoa lukiessa syntyy vääjäämättä vaikutelma, että kirjailijalla olisi tarve unohtaa menneisyytensä ja säästellä itseään. Varsinaisena dokumenttina teosta ei voi lukea. Vaikka se tarjoilee yksityiskohtia ajasta, jolloin Grass kirjoitti muun muassa teoksensa Koiranvuosia (1963) ja Aus dem Tagebuch einer Schnecke (1972), ei se paljasta juuri mitään uutta kirjailijan henkilökohtaisesta historiasta.

Grassin edellinen teos Sipulia kuoriessa (2007) oli tarkka yksityiskohtainen kuvaus kirjailijan nuoruuden vuosista. Taikalaatikko sen sijaan on rakenteeltaan löyhempi ja esitellee toisenlaisen Grassin: kirjailijan, joka ei paahda paatoksenomaisesti poliittisesta tapahtumasta ja historian käänteestä toiseen, vaan antaa kertojilleen mahdollisuuden esittää omakohtaisia - sekä katkeria että rakkaudentäytteisiä - mielikuvia elämästään ja ajastaan. Tässä mielessä teos on jopa edeltäjäänsä henkilökohtaisempi ja avoimempi.

Jouni Huhtanen