Ihmismielen ultaräänet
10.1.2010 4:00
Kari Saviniemi: Ultra. Runoja, runoelmia. Daimon 2009.Kaakonkulmalta Keravalle kulkeutuneen Kari Saviniemen runouden ehkä pysyvimpänä pohjavireenä on virran, vedenalaisuuden leima. Mittapuu on kokoelmasta toiseen vaihdellut tipoittaisista tuokiopilkahduksista valtamerellisiin, kahleettomiin ajatussuistoihin. Ultraan on tarvittu niitä molempia. Se kun tuntuisi tutkivan ihmisen paikkaa maailmassa. Juuri tämän yhden ihmisen. Juuri nyt.
Virtaus on ”vesimiehelle” ehtymätön luonnonvara, joka ei hupene, vaikka sitä kuinka helskyttelisi. Ultra läpivalaisee miehenmielen lapsivesiä, joissa kaikkien ajateltavissa olevien ajatusten sikiöt kulkeutuvat ympäriinsä ja sekoittuvat. Virta kauhoo mukaansa niin eurooppalaisen taruston pohjamutia Afroditesta Styxiin kuin romanssin tai väkijuoman värisävyjä ja kielellisiä maisteluita.
Saviniemeläisittäin virtaavaa, nestemäisesti rakentuvaa maailmankuvaa myötäillen yhteen paikkaan mahtuu Ultrassa aina monta. Vaikka avausrunoelma ”Kerava, kaukana kaikesta” paikantuu kerrostalon korkeuksiin, sen kuosi rakentuu vesistöjen varaan. Ohikiitäneen kesän ja nuoruuden nostalgia jäsenissään se ottaa paperilta verkkaan virtaavan, taipuisan joen uoman. Kunhan kuulija löytyy, koko maailma lirisee monia kanavia pitkin häntä liki:
”Annan tulla musiikkia ulkomaiselta radioasemalta/ hiljaa,/ yön ja nuoruuden läpi tuikkivat/ Budapestin valot vastaan lämpiminä/ ja Tonava halkoo/ majesteettisen laiskana ja ruskeana/ Eurooppaa/ kuin manalan virta.”
Mielensä sisällä jokainen minä on kuitenkin yksin. On kuin runon täytyisi hokea itselleen, miten ”Kerava on kaukana kaikesta” muistaakseen, ettei mikään sen sisällä myllertävistä tuokiokuvista ja paikoista ole enää paikalla, käden ulottuvilla.
Virtaava muoto on Ultrassa hallituinta juuri Kerava-runoelmassa. Toisaalta Saviniemellä pienikin osaa pullistella ja patoutua, pysähtyä maistelemaan omaa hännänpäätään ja kasvaa isommaksi:
”Pyryttää.
Sataa lunta haavikkoon.
Sataa lunta, lumeksii,
Kinostuu, uneksii.”
Kaiken loputtoman levottoman pyörteilyn ja virtaamisen vastavoimaksi asettuu kuuntelemaan pysähtyvä korvasimpukka, jonka kaikupohjan kautta yhteen pisteeseen mahtuu monta aikaa, paikkaa ja kieltä. Pulpahtaapa keskelle supisuomalaisen kaupunkimaiseman iltahämärää heti alkuun ”eksynyt vyötiäinen” - kuin Daimon-kustantamon maskottieläin kirjan kannesta loikanneena ja kaikesta eksotiikasta yksinäisyyden kuvaksi riisuttuna.
Mielen sikiövesi koostuu erilaisten kosketusten muistoista: romanssin tai ruumiillisen työn, matkanteon tai yksin yön muodostamassa pimeyden yksiössä makaamisen. Sillä öisin jokainen on kaikkien ympäröivien olentojen unituhinasta huolimatta Saviniemen maailmassa yksinäisimmillään. Niin yksin, että uhkaa kadottaa pelkojen kysymystulviin jopa itsensä rippeet.
Kaikki vesitiet Saviniemen runoudessa tuntuvat lopultakin vievän yhteen pysyvään ihmetyksen aiheeseen. Siihen miten ihminen onkaan maailmankaikkeuden rinnalla pieni, suorastaan nukkekokoinen. Ja miten suuria kaikki häneen mahtuvat kokemukset silti ovat.
MAILI ÖST
