Sekopäisesti pahaa pakoon
3.1.2010 4:00
Sakari Issakaisen veijaritarina kuljettaa pitkää Hugo Pitkälää leveän elämän laidalle ja pudottaa reunalta raamatullisen pahan voimalla.
Sakari Issakainen: Mitä pilvet puhuvat. Romaani 319 s. Gummerus 2009.Espanjassa asuva menestynyt insinööri-yrittäjä joutuu pahasti menneisyyden haamujen vainoamaksi. Selässä muhivat paiseet ovat kuin suoraan Jobin kirjasta, ja toinen toistaan seuraavien kummallisten onnettomuuksien takana voivat olla vain pahuuden voimat. Sakari Issakaisen mielikuvituksen lento rakentaa tavallisen miehen tarinasta oudon ja huvittavan mysteerin, jonka selitykset karkaavat pilviin.
Hugo Pitkälästä olisi tullut huipputason korkeushyppääjä, ellei ura olisi tuhoutunut auto-onnettomuudessa. Päälleajaja oli kukas muu kuin hänen oma valmentajansa Otto Hyyppä, jonka mestarilliset treenilaitekeksinnöt Pitkälä tulee varastaneeksi kuin vahingossa. Pitkälä luulee Hyypän kuolleen ja rikastuu surutta toisen työn tuloksilla. Itse asiassa hän arvelee jopa ansainneensa nuo ideat, koska menetti urheilijanuransa.
Näin on elämä kulunut, kunnes eräänä kesänä nyt viisikymppinen Pitkälä palaa Espanjasta ryövättyyn verstaaseensa. Tästä alkaa tapahtumien ketju, joka kuljettaa Pitkälää pitkin Helsinkiä, Uuttamaata ja Suomenlahtea ja saa hänet pohtimaan niin omaa moraaliaan kuin Hyypänkin. Otto on nimittäin hengissä.
Veijariromaanin tarina on niin polveileva, että sitä lukee ihan uteliaisuudesta: mitähän seuraavaksi tapahtuu? Lukija saa tutustua Pitkälän sisäiseen maailmaan sekä tapahtumien että ajatusten kautta. Itseään järki-ihmisenä pitävä Pitkälä huomaa lukevansa kioskilla bestselleriä suuresta salaliitosta ja vielä uskovansakin siihen.
Joutuessaan tuhotöiden ja pahoinpitelyn kohteeksi Pitkänen ei voi kertoa poliisille, koska hän joutuisi paljastamaan suhteensa Otto Hyyppään ja varsinkin tämän keksintöihin. Entinen juoppo, pullojenkerääjä Pate, saa Pitkälästä kiitollisen kuulijan teorialleen pahan vallasta. Lopulta Pitkälä näkee jo eläimen kuonoja pahiksien kasvoissa ja uskoo näkevänsä pahan laserkatseellaan.
Issakainen luo vahvaa ajankuvaa kertoessaan Pitkälän lapsuudesta maaseudulla samoin kuin Hyypän nuoruuden ajasta Laatokan rannalla. Hän näyttää humoristisella otteella, miten paljon maailma on muuttunut 50 vuodessa ja kuinka silloin uskomattomilta tuntuvat ideat ovat nyt jo vanhentuneita. Tragikoomisuuteen asti huumori kasvaa Oton ja Orvokin rakkaustarinassa, johon liittyy melodramaattisia kirjeitä ja sankarillista ponnistelua korkeammalle sivistystasolle pääsemiseksi.
Pitkälän vaivat ja onnettomuudet sekä hänen päässään muotoutuvat ajatukset niiden syistä kasvavat ylenpalttisiin mittoihin, kuten veijaritarinaan sopiikin. Ajoittain tuntuu kuitenkin, että romaanissa on liian paljon aineksia ja että juttu toimisi ilman uskonnollis-hengellistä sekoiluakin. Toisaalta siinä vaiheessa, kun Pitkälä näkee Patellakin eläimen kuonon, ei voi enää olla varma, kuka Pitkälää vainoaa ja miksi. Otto kuolee kesken kaiken, mutta vaino jatkuu. Tarvitaan jokin selittäjä.
Lukija joutuu itse päättämään, onko kaikki totta ainoastaan Pitkälän omassa päässä. Kuka vedättää ja ketä? Kirjailija kieputtaa lukijaansa miten tahtoo, mutta voi olla, että lukija putoaa veneestä.
SOILI HÄMÄLÄINEN
