Eero ja Saimi Järnefeltin kirjeenvaihtoa ja päiväkirjamerkintöjä 1889-1914. Toim. Marko Toppi. 403 s. SKS 2009.Marko Toppi on koonnut taiteilija Eero Järnefeltin ja hänen puolisonsa, näyttelijä Saimi (os. Swan) Järnefeltin, kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä teoksen, joka kattaa suomalaisen taide- ja kulttuurielämän kohtalonvuodet.

Molempien puolisoiden lapsuudenperheet olivat suuntautuneet vahvasti kulttuuriin ja suomalaisen identiteetin kehittämiseen. Koska suomalaisia oli vähän, samoista asioista innostuneet ihmiset tunsivat toisensa tavalla tai toisella, ja rakkaus taiteeseen yhdisti nuoria jopa avioliittoon asti. Siksi kirjeissä vilahtelevat Ahot ja Haloset, Sibeliukset ja Manniset. Mutta tämän kokoelman arvo on muussa kuin name droppingissa.

Ei Eero eikä Saimikaan ollut mikään kynäniekka: kirjeenkirjoittajina molemmat ovat tuiki tavallisia raapustelijoita. He käsittelevät usein horjuvalla suomen kielellä varsin arkisia asioita, ja siinä piilee kirjeiden viehätys. Ne paljastavat yksityiskohtia kadonneesta elämäntavasta. Omilla käsillä tekeminen, marjastus, sienestys, maatyöt, lähiruoka, tiivis yhteydenpito läheisiin ja hauskanpito heidän kanssaan toistuvat kirjeissä - niissä on slow food -friikeille esimerkkiä!

Ulkomaanmatkat olivat taiteilijalle kenties vielä nykyistä välttämättömämpiä, koska näyttelytoiminta oli kehittymätöntä. Matkajärjestelyihin liittyvät pulmat ja vaikutelmat eri puolilta Eurooppaa ovat kiinnostavaa luettavaa. Järnefeltit patikoivat Italiassa, ottivat pienen Heikin mukaansa lähtiessään pois pidemmäksi aikaa, kehittivät kielitaitoaan ja näkemyksiään.

Naisen osan muuttumisesta kertovat Saimin lohduttavat rivit pienokaisensa menettäneelle Aino Sibeliukselle tai maininnat synnytykseen menehtyneestä tutusta. Sortovuosien tapahtumiin tulee näkökulmaa suomalaisten tulkkina toimineen Eeron kertoessa venäläisen kenraalikuvernöörin yliolkaisesta ja vähättelevästä käytöksestä. Ajan trendit niin aatteissa kuin vaatteissakin, raha-asiat ja lomasuunnitelmat, lasten sairaudet ja palvelijoiden merkitys perheen elämässä, kaikki ne heijastuvat kirjeistä.

Olennaisinta lienee kuitenkin Saimin lähinnä rivien välistä luettavissa oleva muutos taiteilijasta perheenäidiksi, joka ei suinkaan ollut kivuton, vaikka Saimi tahtoikin jättää näyttelemisen, sekä Eeron hajanaiset, useiden vuosien ajalle ripottuvat pohdinnat taiteesta. Niistä kehkeytyy taiteilijuuden ja näkemyksen selkiintymisen kasvukaari. Ennen muuta ne auttavat oivaltamaan, miten taiteilijan tekniikan kehittyminen ja ilmaisun kypsyminen tapahtuu.

Kyse on hitaasta prosessista, jota ei voi eikä saa keinotekoisesti nopeuttaa. ”Ei hänen (taiteilijan) hyvyytensä tule siitä, kuinka korkeata hän koettaa kuvata, vaan siitä kuinka todellisesti hän esitettävänsä ymmärtää, eikä esitä ei ymmärrettyä”, kirjoittaa Eero 1898. Myöhemmin hänen tunnuslauseekseen kiteytyi ”Vain tosi on pysyväistä”.

ANNA-MAIJA JÄRVI-HERLEVI