Silmäkarkkia ja viisaasti hylkeistä

Hylkeetluontokirjassa asiallinen kerronta tukee kaunista ulkoasua. Hylkeet. Seppo Keränen kuvat, Markku Lappalainen teksti. Maahenki 2009, 152 s.Hylkeet-kirja on tärkeä leikkaus eläimeen, jonka on hirven kanssa sanottu jopa olevan se perustavaa laatua oleva motiivi, miksi ihmisolennot ovat Suomeen 10 000 vuotta sitten saapuneet. Kirjan ajoitus on kohdallaan. Hyljekanta on virinnyt uuteen nousuun, ja erityisesti kalastajat ovat elämöineet runsastuneen hyljekannan vuoksi.

Kirjan valokuvat ovat Seppo Keräsen, 62, käsialaa. Luontokuvauspiireissä tunnustettu konkari on kuvannut luontoa 1970-luvulta asti. Vuonna 1989 hänet palkittiin valokuvataiteilijoiden valtionpalkinnolla, ja muutakin suistutusta Keränen on vastaanottanut.

Kuvallisesti Hylkeet on silmää hivelevä kokonaisuus. Keränen on onnistunut vangitsemaan hylkeiden elämää tavalla, jossa kuvat muuttuvat esteettiseksi kokemukseksi: kuvista tulee aihettaan suurempia elämyksiä. Silmäkarkkia, kuten räkäkielisesti voi todeta.

Taitto, kuvasommitelmat ja jopa kuvien sisältämä värimaailma luovat kirjasta harmonisen kokemuksen, jossa maininkien poljento ja hyljeluotojen viima ovat vahvasti läsnä. Ulkoasusta vastaava Riikka Löytökorpi on tehnyt upean taiton.

Kirjan tekstin on kirjoittanut Markku Lappalainen, 54. Lappalainen on palkittu Vuoden luontokirjalla kahdesti. Lepakot - Salaperäiset nahkasiivet oli vuonna 2002 Tieto-Finlandia -palkintoehdokkaana.

Lappalainen käy järjestelmällisesti läpi hylkeen merkityksen Itämerellä. Hän kertaa hyljekantojen kehityksen Itämeren piirissä jääkaudelta asti. Nykyisen itämerennorpan ja hallin eli harmaahylkeen lisäksi Itämerellä on kivikaudella elellyt myös grönlanninhylje, joka ilmeisesti metsästettiin loppuun. Laji ei ole kuitenkaan kuollut sukupuuttoon. Kanadassa lahdataan edelleen vuosittain vajaat 300 000 grönlanninhyljettä.

Saimaannorppa ohitetaan kirjassa hyvin lyhyesti. Pääpaino on merialueen hylkeissä. Itämerennorppaa tavataan enimmäkseen perämeren alueella, jossa elää noin 80 prosenttia Itämeren populaatiosta. Saaristomerellä ja eteläisellä Itämerellä norppa on harvinainen tuttavuus.

Täysikasvuinen, keskimäärin 90-kiloinen norppa on taitava sukeltaja. Se voi olla puoli tuntia sukelluksissa, ja Jäämerellä on mitattu sen sukeltavan jopa 500 metrin syvyyteen.

Itämeren halli on selvästi norppaa suurempi. Täysimittainen uros voi olla yli kolmimetrinen ja painaa yli 300 kiloa. Naaras on sata kiloa kevyempi ja metrin lyhyempi. Sukeltajana halli on norppaa kehnompi. Sukellus voi kestää kymmenisen minuuttia, ja silakan perässä halli voi sukeltaa 80 metrin syvyyteen.

Silakka onkin hallin tärkein ravintokala: 80 prosenttia saaliin biomassasta on silakkaa. Erään laskelman mukaan lohen ja taimenen osuus hallin osuus kalasaaliista - yksilöissä mitaten - jää yhteen promilleen, kun tarkastellaan koko hallikannan syömätapoja.

Kalastajat tietävät, että paikallisesti tilanne voi olla toinen. Ruotsalaistutkimuksen mukaan hylkeet ovat pienentäneet rannikkokalastuksen tuloja vajaalla kolmanneksella. Vuonna 2004 hylkeet tuhosivat kalankasvattajien altaissa Suomessa 234 0000 kiloa kalaa.

Lappalaisen eräässä kirjan haastatteluista kalastaja Salokangas muistuttaa, miten vaikeaa hyljevahinkojen torjunta on.

- Hallin älykkyysosamäärä on paljon korkeampi kuin koiran. Koiraa pitää opettaa, mutta halli oppii itsenäisesti.

Myös hylkeenpyyntikulttuuri saa Lappalaiselta osansa. 1900-luvun aikana Itämerellä tapettiin erään arvion mukaan jopa noin 600 000 hyljettä. Kaatotahti väheni vuosisadan edetessä: 1940-luvulla määrä oli enää puolet vuosisadan alun määrästä.

Yksi metsästäjäsukupolvi jäi väliin, kun tapporaha lopetettiin 1970-luvulla ja merihylje rauhoitettiin 1988. Hyljevahinkojen lisäännyttyä hallin metsästykseen on myönnetty kaatolupia vuodesta 1998 lähtien. Hallinmetsästys on kokenut uuden nousun. Norpan pyynti kiellettiin 1994.

Lappalainen käsittelee hylkeitä viisaasti eri näkökulmista. Toteutus on tasapainoinen, ja kirja kokoaa tietoa hylkeistä tavalla, joka ei jätä juurikaan lisäkysymyksille tilaa. Tosin, toisin kuin Lappalainen kirjoittaa, Suomenlahden hyljekoira ei ole kokonaan kuollut sukupuuttoon. Yhtenäistä suomenlahdenhyljekoiraa ei liene koskaan ollut, vaan eri merialueilla on vuosituhansien kuluessa kehittynyt omia saarikohtaisia hyljekoirarotuja. Seiskarinkoira on näistä yksi, ja sitä yritetään parhaillaan elvyttää Suomessa.

Hylkeet on varmasti yksi kauneimmista suomalaisriistaa käsittelevistä tietokirjoista tällä vuosikymmenellä.

MATTI TIEAHO