Paavo Lipponen oli 26-vuotias kansainvälisen politiikan opiskelija aloittaessaan työnsä SDP:n tutkimussihteerinä vuonna 1967. Hän valmistui valtiotieteen kandidaatiksi vuonna 1971. Kuva on Paasivuorenkatu 3:ssa sijainneen vanhan puoluetoimiston työhuoneesta.

Paavo Lipponen: Muistelmat I. WSOY 2009, 552 sivua.Kahdeksan vuotta Suomen tasavallan pääministerinä palvellut Paavo Lipponen (s. 1941) ei ponkaissut politiikan tähtitaivaalle nuorena uraohjuksena, kuten muutamat aikalaisensa, jotka ovat ikääntyneet eduskunnassa veteraanikansanedustajiksi.

Lipponen oli nelikymppinen aloittaessaan ensimmäisen kansanedustajakautensa vuonna 1983. Sitä ennen hän oli ehtinyt jo opiskella stipendiaattina Yhdysvalloissa, työskennellä toimittajana ja opiskella työn ohella Helsingin yliopistossa, perehtyä yhteisten asioiden hoitamiseen SDP:n puoluetoimistossa (1967-79) tutkimussihteerinä, kansainvälisten asioiden sihteerinä ja

poliittisen osaston päällikkönä, ja toimia pääministeri Mauno Koiviston sihteerinä.

Hän toteaa vuoteen 1979 ulottuvien muistelmiensa ensimmäisen osan esipuheessa, että silloin päättyi ”urani ensimmäinen vaihe matkalla poliitikoksi”.

Muistelmista on luettavissa, miten Lipposesta kehittyi tiedoiltaan ja taidoiltaan valtiomiestason poliitikko, joka pääministerivuosinaan saattoi eduskunnan isossa salissa intoutua kovasanaiseen

suukopuun opposition kanssa. Hänen liikuntalajinsa, uinti ja vesipalloilu, ovat olleet kauan

tiedossa, mutta kulttuuriharrastukset ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Lukiolaisena Lipponen kirjoitti kotiaineen Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa-romaanista ja noina Kuopion lyseon

vuosina heräsi myös pysyvä kiinnostus arkkitehtuuriin. Opiskelijana hän paneutui pääaineensa, kansainvälisen politiikan, lisäksi filosofiaan, kieliin ja kirjallisuuteen. Klassisen musiikin harrastajana hänen erityisosaamisensa alueeksi osoittautuvat Mozartin oopperat. Yhdellä sanalla

ilmaisten Lipponenkin on intellektuelli, jota määritelmää hän muistelmissaan käyttää joistakin

ystävistään ja tuttavuuksistaan.

SDP:n palveluksessa Lipponen pätevöityi kansainvälisiin tehtäviin ja tutustui moniin nimekkäisiin läntisen Euroopan sosialidemokraatteihin. Poliitikon ura kiehtoi, mutta pyrkyri hän ei ollut. Kun presidentti Urho Kekkonen vuonna 1973 tarjosi Lipposelle ulkopoliittisen neuvonantajan tehtäviä kansliassaan, hän päätti kieltäytyä ennen kuin UKK asiaa uudelleen harkittuaan pestasi toimeen Jaakko Kalelan. Lipponen torjui myös UM:ssä tarjolla olleet toimet.

Lipponen ei ole pitänyt päiväkirjaa, mutta hänen kuvauksensa puoluetoimistovuosista, työtovereista, työryhmistä ja keskustelukumppaneista todistavat, että muistiot, ohjelmat,

puheet ja muut paperit ovat hyvässä järjestyksessä.

Lieneekö SDP:n puoluetoimiston palveluksessa ollut koskaan myöhemmin niin innostunutta, pätevää ja valistunutta väkeä kuin 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla?

Politiikassa ei ole vihollisia, vaan vastustajia, Lipponen kirjoittaa esipuheessaan. Vastustajiaan hän muisteleekin arvostavasti. Kärkevästi hän arvostelee keskustan K-linjan poliitikkoja,

heitä liehitelleitä elinkeinoelämän edustajia ja lähihistoriaamme kartoittaneita tutkijoita.

Lipponen oli enemmän kuin hengessä mukana, kun SDP vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen hakeutui UKK:n johtaman ulko- ja turvallisuuspolitiikan tukijaksi. Nyt hän torjuu sanoja säästelemättä viime vuosiin asti toistellut legendat ”sosialidemokraateista suurimpina rähmälläänolijoina ja suurimpana uhkana Suomen yhteiskuntajärjestelmälle”.

Suomalaisen menneisyyden hallinnan heikoimmaksi kohdaksi hän nimeää 1970-luvun, ja

syypäiksi historiansa huonosti opiskelleet, jälkiviisaat journalistit ja tutkijan nimellä esiintyvät legendaristit. Tutkijoista Lipposen maalitauluina ovat mm. Juhani Suomi, Jukka Tarkka ja Timo Vihavainen. Tuomion saa myös puoluetoveri Lasse Lehtisen väitöskirja.

Paavo Lipponen on tyylinsä hallitseva, helppolukuinen kirjoittaja. 500 sivua 40 vuodesta

ei ole liikaa, sillä Lipponen ei ole muistelijana langennut poliitikkojen helmasynteihin. Hän ei paina villaisella esimerkiksi radikaalivuosiensa tekemisiä ja sanomisia, vaan myöntää virheitään ja möhläyksiään.

Lipposen muistelmien ensimmäisen osan lukijat jäävät kiinnostuneina odottamaan hänen selontekoaan poliitikkovuosikymmeniltä.

JUKKA VEHKASALO