Runon todellisuus on sittenkin ihmisen todellisuutta

Neljän runoilijat tekstit johdattavat ei mihinkään ja kaikkialle, missä ahdistus muuttuu filosofiaksi. Satu Manninen: Sydänfilmi. Gummerus 2009. Ville Hytönen: Idän musta joutsen. Tammi 2009. Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät. Otava 2009. Aki Salmela: Yhtä ja samaa. Tammi 2009.Satu Mannisen (s.1978) Sydänfilmi on kuin kuvajono, pitkä sarja otoksia lähiympäristöstä ja maailmasta. Ihminen on joutunut odotushuoneeseen tai sairaalan oleskelutilaan, missä televisio jauhaa merkityksetöntä ohjelmaa, jota kukaan ei seuraa.

Apeat havainnot sykkivät ahdistusta, jonka tasaisin välein kirkastaa jokin erityisen paljas kohta kuten En halua kukkia,/ haluan vain olla tyhjä maljakko. Tai En ole varjo, vaikka näetkin mustan hahmon työntämässä päätään kaasu-uuniin.

Lukija voi nauttia taidokkaista rinnastuksista ja osuvasta kuvakielestä. Pimeän suodattimen läpi koetuista tunteista voi löytää yhtymäkohtia elämäntilanteisiin, missä kauheus ja tuska eivät ole selitettävissä.

Myös Ville Hytönen (s.1982) vie lukijansa oudoille seuduille kokoelmassaan Idän musta joutsen. Siinä Euroopan rappion outoina oppaina toimivat vuosisadan alun nuori valokuvaaja, hullu porttivahti ja astronomi sekä kaikkea kommentoiva kirjanpainaja, joka omavaltaisesti päättää ”löytämiensä” käsikirjoitusten käytöstä. Kokoelmasta löytyy mielenkiintoisia tasoja ja näkökulmia Euroopan mielipuoliseen ja ilkikuriseen historiaan ja kun sivuuttaa (tai ymmärtää) historian, saa kielen muodoista enemmän irti.

Vaikuttavimmaksi nousee kokoelman kolmas osa Vulkanuksen lapsi, jossa vanha astronomi, vetiset silmät ja kumarainen selkä kivistä muisnaisliskoa vasten luotaa maailman syntyä 14 sivua pitkässä jokseenkin vaikeasti ymmärrettävässä pohdinnassa. Olemassaolon kyseenalaisuus ja yksittäisen ihmisen elämäntarina rinnastuvat kuitenkin selkeästi: - - kuvitelkaa/ avaruusromujen kohtaamisia/ kuvitelkaa ihmistä yksin/ kohtausaseman ikkunassa/ ajatteleeko hän/ vaimoaan, seinäkalenterin/ astronauttityttöä, omaa/ ikuista yksinäisyyttään vai/ koiraa joka kuoli/ kuten hänenkin on kuoltava.

Harry Harlow oli palkittu ja kritisoitu amerikkalainen psykologi, joka tutki 50- ja 60-luvulla emosta erottamisen ja sosiaalisen eristämisen vaikutuksia apinoihin. Apinanpoikanen erotettiin emosta ja tilalle annettiin kankainen tai metallisverkosta tehty keinoemo.

Sanna Karlström (s.1975) kohottaa apinanpoikasen tuskan yleiselle tasolle kokoelmassaan Harry Harlow’n rakkauselämät. Jokaisessa meissä on pieni HH, ja myös hän kärsi: että minä olen itseäni vahingoittava, kädet ympärilleni kietova/ surussa heijaava apinanpoika,/ jolta yhä uudestaan kysytään onko sillä tunteita,/ vai onko se yhtä sydämetön kuin sinä.

Loppurunossa Parkinsonin taudin heikentämänä Harlow avaa väärän oven, tulee vahingossa takaisin apinoidensa luo ja törmää tyhjää häkkiä vasten. Hän huomaa lopussa sen, mitä olisi pitänyt huomata alussa: en tiennyt että tunteet ovat sillä tavoin lopullisia/ heti kun ne alkavat. Yksityinen muuttuu yleiseksi - Karlsrtömin runoista voi löytää oman häkkinsä, vaikkei olisi koskaan Harlow’sta kuullutkaan.

Ihmiselämää sekä arki- että metatasolla pohdiskelevat filosofiset proosarunot nostavat Aki Salmelan (s.1976) Yhtä ja samaa -kokoelman uudelleen luettavien runoteosten joukkoon. Vaikka Salmelan teksteissäkään elämästä ei oikein saa kiinni, näkemys ei ole ahdistava, vaan pikemminkin vapauttava.

Monet lauseet ovat itsenäisiksi irroitettuna aforismimaisia: Varmaa on vain, ettei elämää ole pakeneminen Tai Harkitsemalla et koskaan pääse itseäsi pidemmälle. Kokoelman voi lukea yhdellä istumalla tai pieninä paloina nautiskellen.

Salmelan teksti on harkittua ja kaunista ja vaikka se jättääkin ihmisen kaikessa olevaisuudessaan kuitenkin olemattomuuden tilaan tai ei mihinkään, se puoltaa elämää omalla tavallaan. Ikään kuin sanoisi, että elämä on tarkoituksetonta, mutta koska meillä ei ole muuta, tai koska meillä nimenomaan on elämä, meidän tulee elää. Silti jatkat eteenpäin, niin kuin mitään muuta ei enää olisi; eikä mitään muuta ole. - - Ja lohduttoman lohdullisesti tämä nykyisyys virtaa menneisyyteen kuin vesi litteän maailman reunojen yli.

SOILI HÄMÄLÄINEN