Paavo, josta tuli Haavikko
23.11.2009 4:00
Paavo Haavikko oli paitsi loistelias kirjailija myös taitava liikemies.
Kuvaaja: Otava
Mauno Saaren kirja Paavo Haavikosta on hetkittäin hyvin kiinnostava, mutta kokonaisuutena sekava.
Mauno Saari: Haavikko-niminen mies. Otava 2009. 543 s.Mauno Saaren teoksesta Haavikko-niminen mies nousi suuri kohu jo ennen sen julkaisua. Paavo Haavikon poika Heikki yritti turhaan estää kirjan julkaisun vetoamalla perimiinsä isänsä haastattelujen tekijänoikeuksiin.
Kirjan ilmestyttyä kohu on laantunut, mutta se ehti luoda liudan ennakkoasenteita.
Oma ennakko-oletukseni oli, että kyseessä on Haavikon elämäkerta. Olin väärässä.
Perinteisen elämäkerran sijasta kyse on pikemminkin eräänlaisesta henkilökuvasta. Henkilökuvana kirja on ajoittain loistava, mutta kokonaisuuden pilaa se, että kirja kertoo kiusallisen paljon myös kirjoittajastaan.
Haavikko-niminen mies on parhaimmillaan mainiota henkilö- ja kulttuurikuvausta.
Kuvataan liikemiesperheen poikaa, joka puhevikaansa peitelläkseen alkoi määrätietoisesti ”ajatella sanoja”, hioi nuorukaisena runojaan jokaista sanaa ankarasti miettien ja sai sitten kuulla keksineensä esikoiskokoelmallaan uuden kielen.
Teoksessa piirtyy kuva suomalaisen modernistisen tyylisuunnan avainhahmosta, joka oli ylivertainen keskustelija ja jonka sanaa sekä arvostettiin että pelättiin. Kuvaus Haavikosta 1950-luvun kulttuuripiireissä on suorastaan koukuttavan mielenkiintoista.
Jo silloin Haavikkoa alettiin pitää nerona. Alkoi muodostua käsitys ’Haavikosta’. Myöhemmin Haavikko sanookin olleensa ensin puu, sitten metsä - Haavikko.
Nerouden ohella kuvataan hyvin taitavaa liikemiestä ja hyvin äkkipikaista ihmistä. Vaimon, kirjailija Marja-Liisa Vartion, kuolemalla vuonna 1966 oli Haavikkoon vaikutus, josta hän ei päässyt koskaan irti.
Juron ja tylyn puolen ohella kirjassa kuvataan Haavikon ironiantajua ja kuivaa huumoria.
Esimerkki ajalta, jolloin Haavikon suhde Otavan työntekijän Marja Kemppisen kanssa oli juuri alkanut:
”En pitänyt [---] siitä, kun Antti Hyry näki minun tulevan Marjan työhuoneesta ja kysyi, että sielläkö sinä asut. Ei pidä vittuilla yleisesti tunnetulla asialla! Pitää käyttäytyä edes jotenkin sivistyneesti, eikä antaa kateutensa näkyä. Minä en sen jälkeen puhunut Hyrylle vuoteen. Sitten aloin taas puhua. Pitää olla tolerantti.”
Haavikon esikoisteoksen, runokokoelman Tiet etäisyyksiin, julkaisi WSOY 1951. Kun WSOY hylkäsi seuraavan, Tuuliöinä-kokoelman, Haavikko siirtyi Otavan kirjailijaksi 1953.
Otavan merkitys Paavo Haavikolle ja päinvastoin tulee kirjassa perusteellisesti kuvatuksi. Samalla kuvataan kiintoisasti Otavan historiaa. Myrskyisä lähtö Otavasta 1983 oli yksi Haavikon elämän tragedioista.
Loppua kohden teosta alkaa vaivata sekavuus. Erityisen häiritsevää on kirjoittajan vahva läsnäolo. Kirjoittaja valittelee tätä itsekin, mutta sanoo ratkaisun olleen välttämättömän kirjasta nousseen kohun vuoksi.
Rivien välistä syntyy kuva, että Haavikko on viisas opettaja ja kirjoittaja edistyksellinen oppilas, jonka Haavikko on ottanut siipiensä suojaan. Asetelma tiivistyy Haavikon suuhun laitetuissa, kirjoittajalle kohdistetuissa, sanoissa Haavikon kaaduttua joulukuussa 2007:
”Kuulehan kirjailija, sinä olet pitänyt minua isänä, nyt sinä olet se isä, pidä minusta huolta”.
Tuntuu kuin teemana olisikin ”minä ja Haavikko-niminen mies”.
Lopussa käytetään kymmeniä sivuja kirjasta nousseen kohun käsittelyyn. Käytännössä tämä tarkoittaa Paavo Haavikon pojan Heikin mustamaalaamista ja alatyylisiä vihjailuja, jotka koskevat Haavikon sairaalahoidon, hautajaisten ja testamentin taustoja.
Sääli, että Saari alentuu moiseen. Hyvin mielenkiintoisena alkaneen lukukokemuksen pilaa sietämättömän kiusallinen, väkisin melodramaattiseksi väännetty loppu.
VILLE MIETTINEN
