Yksinäisen pohdiskelijan henki kantaa
10.11.2009 4:00
Antti Eskola: Mikä henki meitä kantaa. Katselen työni jälkiä. Tammi. 2009.Kirjan nimen mukaisesti Antti Eskola pohdiskelee työtään ja elämäänsä. Intiimit asiat ja tunnustukset kirjoittaja rajaa pois. Vaimo, lapset, lapsenlapset ja ystäväpiiri näyttäytyvät vain lyhyesti. Samoin muu yksityiselämä kuten kiintymys- ja tunnesuhteet jäävät kirjan ulkopuolelle. Työtovereita sen sijaan kuvataan laajastakin. Pääpaino on menetelmäpohdinnoissa, kriittisissä puheenvuoroissa, sosiaalipsykologian kehityksessä ja uskon tunnustelussa.
Minä-muotoinen kerronta hallitsee, mutta paikoin Eskola tarkastelee itseään etäältä. Hän puhuu esim. ”1950-luvun koulupojasta” ja ”1970-luvun sosiologista”. Kertojanäkökulman vaihtaminen tuo selkeästi esiin Eskolan eri kehitys- ja muutoskaudet elämässä ja työssä.
Antti Eskola on elänyt intensiivisesti tieteellisessä työssään kaihtamatta arkistakaan keskustelua esim. päivälehdissä. Radikalisoitumistaan Tampereella hän selittää osin sillä, että Aamulehti kieltäytyi eräässä vaiheessa julkaisemasta hänen kirjoituksiaan. Kommunismista kun ei saanut sanoa mitään myönteistä. Kansan Lehti ja eräät muut vasemmistolehdet tekstejä ottivat mielihyvin vastaan. Myös Tampereen aseveliakseli eli demarien ja kokoomuksen tiivis koalitio, juntta, työnsi liberaalia professoria vasemmalle laidalle.
Vaikka Eskola oli pohjiltaan ujo maalaispoika koko elämänsä, hän halusi ehdoin tahdoin ärsyttää konservatiiveja ja porvareita. Hän oikein odotti välillä saavansa täysilaidallisen haukkuja esiintymisestään tai kirjoituksistaan ja pettyi, jos niitä ei tullutkaan. Humalassa Eskola myöntää olleensa joskus perin veemäinen mies, jonka esiintymistä illanistujaisissa odoteltiin.
Eskolan tieteellinen tuotanto ja erityisesti sosiaalipsykologian kehittely jäävät tietenkin historiaan. 1960-luvun kirja Sosiologian tutkimusmenetelmät I on vieläkin tutkintovaatimuksissa monissa yliopistoissa. Kaikkiin töihinsä hän on paneutunut aidosti ja kirjat ovat kuin lapsia. Jotkin niistä tuntuvat nyt kuitenkin vierailta, mutta kuvaavat hänen ajatteluaan tuona aikakautena. Virheensäkin ja väärässä olemisensa yksinäinen pohdiskelija uskaltaa tunnustaa.
Kollegoja, työtovereita ja oman persoonansa ajatteluun vaikuttaneita ihmisiä Eskola käsittelee laajasti. Hänen assistenttinaan työskenteli lähes koko 1970-luvun mm. lahjakas Seppo Toiviainen, joka oli omaksunut marxilaisen ajattelun tieteellisen pohdiskelun kautta. Toiviaisen kaltaista valaistumista Eskola ei saavuttanut, mutta muistelee mielihyvällä hänen kanssaan käymiään keskusteluja.
Eskola ei varsinaisesti ole ”uskossa”, vaan on lähinnä agnostikko. Uskonto ja uskominen Jumalaan ovat yhteiskuntatieteilijöille vaikea aihe, jota he eivät ole juuri käsitelleet. Suhdettaan uskontoon ja opinkappaleisiin Eskola pohtii kokonaisen luvun verran. Siinä palataan myös kolmeen aikaisempaan uskontoa käsitelleeseen kirjaan ja niistä syntyneeseen keskusteluun ja esiintymisiin. Hyvin syvällisesti ja aidosti Eskola on tapansa mukaan uskoon paneutunut.
Yksinäisen tähden pohdiskelijan henki on altis, mutta kantava.
PERTTI VUORELA
