Seppälän ja Liksomin apajilla
10.10.2009 4:00
Tuukka Sandström. Taksipuhetta, 169 sivua. Idiootti, 2009.Haminalainen Tuukka Sandströmin Taksipuhetta jatkaa siitä, mihin takavuosina nähty tv-sarja jäi. Sandström kertoo tässä kirjassa ne tapahtumat, joita ei televisiossa voitu aikanaan näyttää. Kun ollaan taksissa, ja on yö, ja kun ollaan Helsingissä, niin taksissa voi ainakin kirjallisuuden keinoin tapahtua mitä tahansa.
Tuukka Sandströmin fragmenttikerronnassa on sukulaisuutta 1980-1990-luvun suomalaiseen lyhytproosaan, jossa muun muassa Rosa Liksom ja Juha Siltala ronskeimmillaan kunnostautuivat. Kerronta on lyhyttä ja nykyaikaiseen tyyliin kylmän objektiivista. Niukka ilmaisu on vaativa laji, mutta Sandströmillä on pysynyt kynä hyvin kädessä.
Kirjan dialogi on herkullista, toimivaa. Se ei ehkä välttämättä riittäisi 169 sivuun, mutta Sandströmin tiukka tyyli on ottanut tilanteista vain sen kaikkein oleellisimman, ja visuaaliset havainnot on maalattu sivuille kaislanterävästi. Lukijan tehtäväksi jää nauraa ääneen ja äimistellä, mitä kaikkea suomalaisessa yössä voi taksinpenkillä tapahtua.
Seksuaalisuus, poikkeavuudet ja väkivalta ovat taksissa hirvittävän luonnollisena läsnä koko ajan. Taksikuski osaa lukea asiakasta jo kaukaa, mutta lukijana ei voi kuin äimistellä, miten ulkoisesti niin samanlaiset ihmiset voivat venyä näin herkullisiksi hahmoiksi. 20 euron matkalla ihminen voi paljastaa itsestään kaiken, ja siinä sivussa menee kolmaskin osapuoli.
Suurkaupungin taksikuskina oleminen taitaa olla enemmänkin sosiaalinen palveluammatti kuin tekninen ajosuoritus pisteestä A pisteeseen B. Nopea tilannetaju on taksikuskin omalle turvallisuudelle tärkeämpi ominaisuus kuin ennakointi liikenteessä.
Taksipuhetta on vaikuttava esikoisteos. Sen hyviin ominaisuuksiin voidaan lukea niukka mutta tiukka kerronta, herkulliset tarinat ja kestävä kokonaisuus. Taksipuhetta voi varmaan referoida hauskastikin. Tässä se on tehty kylmän viileästi, ja lukijan on pakko nauraa ääneen.
matti tieaho
