Oksentaminen on juoksijan autuus
24.9.2009 4:00
Miika Nousiainen on kirjoittanut kirjan juoksemisesta.
Kuvaaja: ARKISTO
Miika Nousiainen: Maaninkavaara. Romaani. Otava: 2009. 351 s.Miika Nousiaisen esikoisromaani Vadelmavenepakolainen (2007) oli arvostelumenestys. Se kertoi nuoresta suomalaismiehestä, joka halusi ruotsalaiseksi hinnalla millä hyvänsä.
Myös Nousiaisen toinen romaani Maaninkavaara rakentuu pakkomielteen ympärille. Sen päähenkilö Martti Huttunen elää suomalaisen kestävyysjuoksuperinteen maailmassa, josta hän ei suostu vilkaisemaan ulos.
Tuloksena on esikoisen tyyliin tarina, joka vuoroin hirvittää, vuoroin hihityttää.
Maaninkavaaran alussa Huttusen perheen juoksijapoika Jarkko katoaa kilpailumatkalla. Hänen otaksutaan pudonneen laivalta ja hukkuneen. Pojan valmentaminen on ollut isä-Martille koko maailma. Kun tuolta maailmalta putoaa pohja, isä masentuu. Isäänsä auttaakseen Jarkon pikkusisko Heidi päättää ryhtyä juoksemaan ja pyytää isää valmentajakseen. Tämä ryhtyykin toimeen innolla, jota Heidi ei uskaltanut odottaa.
Lapsen juoksuharrastuksen eteen tehdään Huttusella kaikki. Siis ihan kaikki. Otetaan pankkilainaa alppimajan rakentamiseksi kotiin ja suunnitellaan lapselle Afrikan-leiriä veritankkauksineen. Talvisella treenileirillä Lapissa isä riemuitsee, kun tytär oksentaa harjoituksen pääteeksi, sillä ”oksentaminen on hienoimpia asioita mitä juoksija kohtaa”.
Ei aikaakaan, kun Heidi jo katuu hyvyyttään tekemäänsä aloitetta ryhtyä treenaamaan isän opastuksella.
Romaanin ytimessä on Martti Huttusen ajatusmaailma, jota määrää suomalainen juoksuperinne. Martti käsittelee kaikki elämässä vastaan tulevat asiat suomalaisten suurjuoksijoiden kautta.
Vaimonsa hän on vienyt ensitreffeille Paavo Nurmen hautajaisiin, perheen kanssa mennään lomalle Martti Vainion omistamaan Lomakouheroon. Perheen mielipiteellä ei Martin päätöksenteossa ole väliä.
Lopulta Heidin hyväntahtoisuuttaan jatkama tehoharjoittelu saa sangen dramaattiset seuraukset.
Jo Vadelmavenepakolaisessa Nousiainen höysti sinänsä tummavireisen tarinan yksityiskohdilla ja päähenkilön ominaisuuksilla, joille ei voinut olla hykertelemättä.
Sama linja jatkuu Maaninkavaarassa. Nousiaisella on taito katkaista synkistyvä tarinointi sopivin väliajoin tiputelluilla humoristisilla pistoilla ja kuin lipsahtaen lähtevillä sivulauseilla, jotka koomisuudellaan tappavat synkkyydeltä kärjen.
Kirjassa käytetään vuorotellen Martin ja Heidin näkökulmia. Isän pakkomiellettä ja tyttären tuskastumista alleviivataan luvusta toiseen. Välillä lukiessa tuntui, että hieman tiiviimpikin paketti olisi riittänyt. Toisaalta tässä perusteellisuudessa se pakkomielteenkin perusteellisuus vasta paljastuu.
Loppu sujuu juonen puolesta yllättävänkin kevyesti rullaten, jos juoksutermiä käytetään. Kaiken huipentava loppukiri jää näkemättä.
VILLE MIETTINEN
