Pieni Supo suoriutui kunnialla suuren KGB:n vahtaamisesta
16.9.2009 4:00
Lopaskerin luona karille ajaneesta ruotsalaisesta vakoiluveneestä mereen heitetyt laitteet löydettiin keväällä 1974. Kuvassa vasemmalla Simo Siira, joka yleni Supossa päällikkötehtäviin asemapaikkanaan Lappeenranta. Oikealla ylietsivä Albert Tuominen, jonka asemapaikka oli Kotka. Albert tunnettiin kantapaikassaan, ravintola P:ssa, lempinimellä piilokamera.
Kuvaaja: Kuva kirjasta Ratakatu 12
Supo on toiminut ansiokkaasti myös Kotkan seudulla.
Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949-2009. Toim. Matti Simola. 319 sivua. WSOY 2009.Kommunistijohtoisen valtiollisen poliisin, ns. punaisen Valpon, lakkauttamisen jälkeen perustettu suojelupoliisi (Supo) on suoriutunut tehtävistään ansiokkaammin ja siistimmin kuin edeltäjänsä itsenäisessä Suomessa.
Vuonna 1919 aloittaneen Etsivän Keskuspoliisin, vuosina 1938-1944 vaikuttaneen valtiollisen poliisin (Valpo), punaisen Valpon (1945-1948) ja Supon vertailu on mahdollista Matti Simolan toimittaman juhlakirjan myötä, sillä kirjoittajat kartoittavat yksien kansien välissä kaikkien Helsingin Ratakatu 12:ssa päämajaansa pitäneiden turvallisuuspoliisien tekemisiä.
Professori Matti Lackman tekee selkoa ”ensimmäisen tasavallan” turvallisuuspoliisista (1918-1944) ja osoittaa, että Ekp paneutui 1920-luvulla kaikilla voimavaroillaan vain äärivasemmiston vahtimiseen, jahtaamiseen ja vangitsemiseen. Äärioikeiston kapina-aikeille Esko Riekin johtama laitos viittasi kintaalla, ja Lapuan liikkeen järjestäytyessä turvallisuuspoliisin johto oli hengessä mukana. 1930-luvulla Etsivä Keskuspoliisi solmi Natsi-Saksan Gestapoon tiiviit yhteydet. Aseveljeyden vuosina kanssakäyminen johti suomalaisenkin osapuolen ihmisoikeusloukkauksiin ja -rikoksiin.
Professori Kimmo Rentola esittelee lyhyesti punaisen Valpon, jonka elinkaarta leimasi mm. kommunistijohdon pystymetsästä palkkaaman henkilöstön ammattitaidottomuus. Hänen mukaansa punaisen Valpon jälkimaine jäi ansaitusti negatiiviseksi.
Perusteellisesti ja viimeisen päälle mielenkiintoisesti Rentola kertoo Supon roolista kylmässä sodassa 1949-1991. Hän kuljettaa jälleen Lackmanin tavoin kynäänsä niin, ettei lukijan mielenkiinto herpaannu. VTM Christian Jokisen kuvaus terrorismin torjunnan alkuvaiheista, VTM Mari Luukkosen selonteko Ratakatu 12:sta ja Muikun poliisikorttelista, FL Maija Dahlgrenin kirjoitus naisvakoilija Zoja Voskresenskajasta (1907-92), Matti Simolan selvitys Supon organisaatiosta 1992-2009 ja monet tietolaatikot täydentävät sopivasti teoksen antia. Juhlakirja on tuhti tietopaketti.
Suojelupoliisin perustamista kuvaillessaan Kimmo Rentola kertoo perimätiedosta, jonka mukaan K.-A. Fagerholmin (sd) vähemmistöhallituksen sisäministeri Aarre ”Sapeli” Simonen olisi suullisesti määritellyt Supon keskeiseksi tehtäväksi Neuvostoliiton tiedustelun paljastamisen sekä kommunistien poliittisen ja lakkotoiminnan valvonnan.
Mitään demarivirastoa Suposta ei tehty. Armas Alhavan yli kahden vuosikymmenen ajan (1949-1972) johtama laitos oli punaisen Valpon vastapainoksi vitivalkoinen ja oikeistohenkinen.
Perimätiedon viitoittamalla tiellä Supo pysytteli läpi kylmän sodan. Neuvostoliiton KGB oli salaisella taistojen tiellä päävastus, ja kotimaan kommunisteja kortistoitiin ja heidän toimiaan valvottiin 1980-luvun alkupuolelle asti. KGB:lta liikeni Suomeen lähetettäväksi monen alan ja tason vakoilijoita. Pieni Supo kuitenkin suoriutui heidän valvonnastaan ja paljastamisestaan vähintään tyydyttävästi, ja jopa niin hyvin, että se tietojaan vaihtamalla pääsi tulokselliseen yhteistyöhön läntisten tiedustelupalvelujen kanssa.
Rentolan keräämien tietojen valossa Supolla oli hyvä herraonni, kun presidentti Urho Kekkonen valikoi sen päälliköiksi Alhavan jälkeen ensin Arvo Pentin (1972-78) ja sitten Seppo Tiitisen (1978-90). Näinä kylmän sodan viimeisinä vuosikymmeninä Supo oli presidentin poliisi; sekä UKK että Mauno Koivisto asioivat tiiviisti päälliköiden kanssa, vakoilijoita karkotettiin vähin äänin itärajan taakse ja yhteyksien solmiminen länteen sallittiin.
Kekkosta ja Koivistoa suomettumisesta arvostelleet historioitsijat ja muut jälkiviisaat eivät löydä Supon historian sivuilta todistusaineistoa likasankoihinsa.
Kotkan seutukin on esillä Ratakadun juhlakirjassa. Supo teki vuonna 1970 paikallisesta opiskelevan nuorison yhteiskunnallisesta seurasta (Konys) rikosilmoituksen, kun seura liimasi ikkunaansa Vietnamin kansa voittaa -julisteen, jollaisia oli esillä eri puolilla maata.
Kun Konys samana vuonna luovutti toimitilansa Sosialidemokraattisen nuorison keskusliiton (SNK) liittokokouksen palaverikäyttöön ja Supon paikallisen edustajan, ylietsivä Albert Tuomisen havaittiin tarkkailevan tapahtumain kulkua, silloisen hallituksen ministeri sai vastattavakseen kriittisiä kysymyksiä Supon toiminnasta. Kansanedustajat Eero Laine (sd.) ja Taisto Sinisalo (skdl) kysyivät ja Teemu Hiltunen (sd.) vastasi.
Suomen ja Ruotsin valtiojohdon (UKK, K. Sorsa - O. Palme) suhteita rasitti 1970-luvun alkupuolella tapahtumasarja, joka sai alkunsa, kun The Whirling Dervish -niminen ruotsalainen vene ajoi 25.8.1970 karille Lopaskerin luona, mistä se hinattiin Kotkaan. Vasemmistolainen ruotsalainen kulttuurilehti kertoi toukokuussa 1973, että vene oli Ruotsin sotilasjohdon salaisen tiedusteluelimen IB:n (= Informationsbyrå) vakoilualus, joka oli ollut Suomen vesillä kuulostelemassa neuvostosotilaiden radioliikennettä.
Ruotsi kiisti kaiken, ja maan ulkoministeri valehteli presidentti Kekkoselle päin näköä, ettei Ruotsi vakoillut Suomea eikä Suomen kautta muita. UKK:n määräämä perinpohjainen selvitys paljasti jälkiä IB:n miesten liikkeistä yli vuosikymmenen ajalta, mm. Kaunissaaren vesiltä vielä kesällä 1973.
Whirling Dervishin kuuntelulaitteet nostettiin meren pohjasta keväällä 1974. Laitteiden virityksestä oli nähtävissä, että ruotsalaiset olivat seuranneet Leningradin sotilaspiirin VHF-liikennettä ja suomalaistakin viranomaisliikennettä.
JUKKA VEHKASALO
