Jari Järvelä: Mistä on mustat tytöt tehty? Romaani, 321 s. Tammi 2009.Järvelä kirjoittaa uudessa kirjassaan lähihistoriaa katoavasta nuohoojien ammattikunnasta ja sen kautta koko Suomesta. Piippujen horisontista piirtyy ajankuva Helsingistä 60-luvulta 80-luvulle, ajasta, jolloin lämmitettiin puilla eivätkä Itä-Pasilan elementtikerrostalot vielä hallinneet maisemaa. Piippu alkaa yleensä hellasta, ja hellan ympärillä on koti ja koko elämä.

Näkökulma on järvelämäisen tapaan erityinen ja vielä spesiaalimmaksi sen tekee kertojana toimiva ammattikunnan edustaja, Rööri Hämähäkki, ent. Katariina Hämäläinen, anarkistinen punkkarityttö, joka jo 5-vuotiaana osoittaa taipumuksensa yksijalkaisen nuohoojaisänsä työn jatkajaksi.

Rööri ilmoittaa heti kertomuksensa aluksi olevansa uunissa, johon murhaaja aikoo hänet polttaa. Hän kertoo myös, ettei ole kirjallinen kyky, hänen hyllyssään on vain yksi kirja jota sitäkään hän ei ole lukenut. Röörin verbaaliset kyvyt osoittautuvat kuitenkin ylivertaisiksi, kielellinen ilmaisu ja muoto suorastaan imaisevat mukaansa tarinaan. Tarinaan, joka puolestaan osoittaa Järvelän uskomattoman mielikuvituksen, olkoonkin, että tapahtumista olisi totta toinen puoli.

Oikeastaan pitää puhua tarinoista monikossa, tarinoiden verkostosta, tai ehkä tässä tapauksessa hormistosta. Järvelä vie juttua eteenpäin Röörin selostamana, ja jokaiseen käänteeseen sisältyy yleensä jokin lisäkäänne tai pieni poikkeama johonkin toiseen kiintoisaan, merkilliseen tapaukseen. Pääjuonen intensiteetti kasvaa koko ajan, ja samalla lukijan tietoisuus lähenevästä kriisistä lisääntyy. Lukija tietää, että tässä mennään kohti tuhoisaa loppua.

Järvelä ei viljele tarinan mutkia holtittomasti, vaan jokainen sytytetty notski tai tulitikkukin tuprahtaa varmasti tulta ja savua myöhemmin, ja hormin mutkaan käräytetyt naakanluut narskuvat. Asiat liittyvät toisiinsa, aihiot eivät jää ilmaan vaan A:sta seuraa B, vaikkei Rööri matikasta niin perustakaan.

Röörin kielenkäyttöön kuuluu lukijalle puhuminen ja sanojen vääntely ja vitsailu juuri sanotun perusteella. Toisen osan alussa Rööri on edelleen uunissa, käännekohta lähestyy, mutta sanailu jatkuu: ”Oot nähtävästi jaksanut kuunnella vielä, jos olet täällä asti mukana stoorissa. Vai kuorsaatko sä? Haloo helvetti! Olet nyt vuodessa 1979. Voit nimetä tän pätkän Paratiisiksi, sillä paratiisissa vaanii aina murhaaja./ Tai sitten paat tän nimeksi Matka uuniin. /Yhdistät sit jälkeenpäin nää jutut toisiinsa. Tsiktsak tsiktsak tsiktsak, kuulen sun tikkaavasta hengityksestä, että oot hyvä ompelemaan. Sussa asuu kokonainen legioona pikku tsiktsakkaajia.”

Kun pääsee sisään Röörin tapaan kertoa, on lukeminen silkkaa kielellisestä ilottelusta nautiskelua. Röörin tapa tulkita elämää tulee esiin juuri erityisen kielenkäytön kautta. Eipä voi muuta sanoa, kuin että koululaitos epäonnistuu tehtävässään täydellisesti, kun siltä jää Röörin kyvyt huomaamatta. Mutta punkkarina Rööri ei tietenkään kouluun voisi sopeutuakaan, ihailemansa punk-bändin, Clashin mukaan siellä tehdään ihmisistä paksupäitä. Röörillä on menossa ’a riot of my own’, oma kapina, ja sen hän toteuttaa kiihkeästi, irokeesikampaus, hakaneulat ja ruttolippu mukaan lukien. Anarkistinen on myös loppuratkaisu, missä paha saa palkkansa nuohoojan akrobatialla ja erityisammattitaidolla.

Punk-ideologian kautta ”Mistä on mustat tytöt tehty?” vastustaa tasapäistä kulttuuria ja kunnioittaa ihmisen oikeutta olla juuri omanlaisensa. Rööri perheineen ja ystävineen on äkkiä ajatellen hyvin outoa porukkaa. Mutta eikö juuri erityisyys erota ihmisen toisista ja tee hänet omaksi persoonakseen?

Jari Järvelä on uittanut meitä Yrjö Pihlavan matkassa tukkeina mittaamattomia taipaleita - enkä olisi koskaan uskonut, että tukinuitto on niin kiinnostavaa. Romeon ja Julian reitti moottoritien pysähdyspaikalta venäläisrekan viereltä kesämökin huusin luukulle hätkähdytti. Nyt pogoaa Rööri kirjalliselle kartalle ja jättää siihen jälkensä fiktiivisen dokumentoinnin, tarinankerronnan ja verbaalisen taituroinnin osastoille. Punk-osastoa unohtamatta.

SOILI HÄMÄLÄINEN