RunohyllyMaaria Leinonen: Laulu tältä rannalta. Kirjapaja 2008.

Maaria Leinosen runous antaa henkisyydelle ja hartauden kokemukselle pakotonta tilaa hengittää maisemoimalla ne aavan meren rantaan ja luonnonkulkuun. Ratkaisevaa ei ole meren silmänkantamattomuus, vaan rajojen varmuus: ”Mutta meri ei rannaton/ koskaan.”

Leinosen runohorisontti pysyy puhtaana mutta samalla väkevästi elävänä juuri, koska siitä ei ole puhdistettu myöskään kivun ja kaipuun välttämättömiä perkeitä. Elämäntäyteytensä kautta sen onnistuu osoittaa, miten räikeä roska merimaiseman silmässä on jokainen oikeasti turha teko; miten mielettömän ja äärettömän tuhotyön tekee vaikkapa ihminen, joka tuhoaa silkkiuikun pesän.

Kirsi Poutanen: Café Kurskin naiset. Tammi 2008.

Esikoisrunoilija Kirsi Poutanen luotaa maailman ääripäitä Siperian ”öljyttömänä” kirskuvasta auringosta uponneen ydinsukellusvene Kurskin kuolintanssiviin uumeniin. Poutasen runous tunnustelee samalla ennakkoluulottomasti erilaisia tietämisen tapoja muinaisesta auringonpalvonnasta tunneliverkostoihin, joita pitkin ilo ja suru kulkeutuvat ihmisruumiissa ja suurkaupungeissa - kaikista maailman ajoista ja paikoista toisiin. Leonardon tai Galilein uteliaista sormenpäistä löytyy ruumiillistunut tiedonjano mutta myös kosketuksen lähtemätön muistijälki, toisen ihon lämpö.

Hienoisesta hengästyneisyydestä huolimatta Poutasen ei lopultakaan tarvitse ottaa käyttöönsä harvennettua sana- ja riviväliä tai runon lopusta pudonnutta pistettä kummempia keinoja järisyttääkseen koko maailmankaikkeutta. Matkasipa maailmoja kuinka kauas tahansa, runouden ja rukouksen ydintarkoitus on varmistumisessa: ”Maailma on olemassa. Sen tietää rakennuksista/ / kajosta kaupungin takana, aamusta, jonka lokki tuo mereltä”.

Joona Kivirinta: Kymmenen vuoden päästä annamme lapsille nimet. Tammi 2008.

”Minusta tuli viisas nuori mies/ koska minulla oli sellainen katse.” Keskellä sekasortoista nykymaailmaa Joona Kivirinnan esikoisrunoissa kärsitään yllättävästä ongelmasta: niissä rikkiviisaat nuoret miehet uskovat tietävänsä ennalta täsmälleen, mitä seuraavan parisuhdemutkan takana on tulossa. Tulevaisuuden vastustamaton vetovoima näkyy koko teoksen mutta myös yksittäisten runojen nimissä kuten ”Esikoispoikani tarina menetetyssä huomisessa”. Runojen kulmikkuus kumpuaa kaiken ihmiselämän ennakoitavuudesta. Siitä miten nykymies tajuaa elävänsä samat vaiheet kuin isänsä ja poikansa omina aikoinaan. Miten hän kirjoittaa oman tulevaisuutensa valmiiksi, ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan. Ja yllättyy hieman silti: ”Kaiken voi sijoittaa avaruuteen,/ meidän rakkautemmekin.”

MAILI ÖST