Sukupolvien välistä arvokeskustelua

Nopean lukaisemisen jälkeen tuntui, kuin Eeva Heilala seisoisi uusimmassa runokokoelmassaan umpeen kasvaneen polun päässä ja olisi ymmällään, mistä tänään kirjoittaisi. Yli kolmekymmentä vuotta kuvat ovat nousseet konstailematta suoraan eletystä elämästä: pohjoispohjalaisesta maaseutumiljööstä, maatalon emännän arjesta ja arvoista.

Jo edellisessä kokoelmassa Omenat omasta puusta pihapiiri oli hiljentynyt, leikkuupuimurin ääni loitontunut ja ovesta kurkisteleva vanhuus tuonut ahdistuneen kysymyksen:”Mihin minä täältä / kun silmäni eivät enää mitään näe - -.”

Heilalan runot ovat samalla kertaa maatalon emännän elämänkaaren ja maaseudun yhteiskunnallisen murroksen kuvausta.

Tässä iässä -kokoelman tarkempi tarkastelu vie lukijan nytkin Heilalan tuttuun miljööseen. Maaseudun puolustajan terävin kärki on tosin hävinnyt, mutta samalla ajatukset ovat avartuneet ja syventyneet muutosta ymmärtävään suuntaan. Särmää toki vieläkin on. Runoilija tietää,”miten pitkä matka on pellolta päivälliseen”.

Hän haluaa antaa ”puiden puhua,/ kulopeltojen vaatia entisiä/ kukoistusaikojaan takaisin./ Tähkät tarvitsevat tilaa./ Paljon aikaa ja tilaa./ Pajua ei pitäisi/ päästää pellon kuningattareksi- -.” Runoilijan puheenvuoro ajankohtaiseen ravintokeskusteluun!

Katse tähyää kuitenkin pohjoispohjalaista kylää kauemmaksi. Runon minä kehottaa matkustamaan vaikka puolukoita poimimalla:”Tulette tietämään, ettei Saksa ole vain Hitler,/ ettei Norja ole vain öljy/ ja jos oikein satoisa syksy sattuu,/ niin menkää vaikka Afrikkaan silmiä aukomaan- -.”

Kantapään kautta opitut arvot ovat kuitenkin yhä tallella. Monet ajan ilmiöt häkellyttävät. ”Miksi tämä aika/on niin värjättyä/ papin hiuksia myöten?” kysyy runoilija eräässä runossaan. Koivu ja kirkon risti, pajunkissapappien kevätsaarnat, käpylehmät ja juhannuskoivut ovat kestäviä lapsuuden muistoja, vaikka niiden päälle onkin jokainen aika tuonut uusia kerroksia.

---

Lapsuus perustusta, nuoruus avaria ikkunoita. Keski-ikä avoin ovi, kaikki tilat käytössä, tiet lähteä ja palata. Vanhuus, huone, johon ei avainta tarvita.

Vanhuuskin kohdataan kokoelmassa tyynin mielin, ilman aikaisempien kokoelmien pelkoa ja selviämisen ahdistusta. Vajavuuksiaan voi tarkkailla hymyillen, huumorin läpi tai ainakin yrittää peittää pettymyksen ja masennuksen tunteet.

Sanon lapsenlapselleni: Älä sitten kerro äidillesi, kuinka höpsö mummo on. - En tietenkään. Tietää se sen kertomattakin.

Kun sanavalmis murkkuikäinen opettaa hevoskuvien avulla runoilijamummolleen toden ja sadun ja fantasian eroja , tuntuu kuin kokemustieto vaikenisi viisaasti nykyajan nuorekkaan, itsevarman tietämisen edessä.

Muuttuneen ajan arvokeskusteluun runoilija tuo myös läheisiä kuoleman rajan takaa. Isä tulee kertomaan oman aikansa rikkinäisistä kohdista: vuoden 1918 tapahtumista ja seuraavan sukupolven sodista, jolloin ei sanojen avulla pystytty sopimaan itsenäisyyden ehtoja.

Mutta hän antaa moitteita myös tämän ajan ilmiöille: sunnuntaipäivän pyhittäminen on kadonnut kiireeseen, ja posliinikoira on ilmestynyt piirongin päälle Raamatun paikalle. Lähtiessään hän kuitenkin sanoo: ”Eurooppalaistukaa vaan,/ mutta oma leipä kainalossa.”

Salli Huotilainen