Kotkalaissyntyisen Jarno Lindemarkin esikoisrunokirjaa ei voi ainakaan syyttää niukkuudesta, voimattomuudesta tai aiheidensa pienuudesta. Yhtenäinen runoelma liikkuu hyönteisten mikrokosmoksesta valtamerien syvyyksiin pongahtaakseen pian taivaalle universumia syleileviin näkyihin.

Kuvat vaihtuvat tiuhaan: ne kiertyvät, lomittuvat ja leikkaavat toisiaan ja muodostavat alati liikkeessä olevan organismin, joka imaisee lukijan sisäänsä ja vapauttaa hänet lopuksi pää visioita täynnä. Ympärillä maapallon yö, jossa ihmisen nauru säestää tomuläjän valssia.

Runojen kiivas tempo syntyy pääasiallisesti pitkistä parisäkeistä, joita rytmittävät vaihtuvat kellonajat minuutin tarkkuudella 07:00 - 07:39. Aika laukkaa vääjäämättömästi kohti nollahetkeä, jolloin unen seimi on täysi ja uusi aika alkaa. Mikään ei pääty, kaiken luominen, sikiäminen, uudelleensyntyminen jatkuu loputtomasti uusin kierroksin.

Lindemark lainaa kuvastoaan hyönteismaailmasta. Sittiäinen, perhonen ja kärpänen edustavat syntymän ja kuoleman ikuista muodonmuutosta ja vertautuvat ihmisen vaellukseen: "- - sittiäinen tarttuu valon impulssiin, tuntosarvi vapisee, salkku oksentaa pöydälle paperit,/ vekselit ja valtakirjat,/- - hehkuen aurinkopunos vyöryy, siimat puskevat raivoissaan,/ ääneti loikkii nitoja kädestä käteen, pomo haukottelee- -"

Sittiäinen on pyhä pillerinpyörittäjä, muinaisegyptiläisen auringonjumalan ja uudelleensyntymisen vertauskuva. Se pyörittää pientä lantapalloaan samaan tapaan kuin aurinko kulkee yli taivaankannen. Muistista pulpahtaa Viktor Pelevinin Hyönteiselämää-romaani. Sen yksi sympaattisimmista olennoista on pieni sittiäispoika, jolle isä opettaa, että pieni sontapallo on koko maailma. Samaan tapaan Lindemarkin mikrokosmos heijastaa koko universumin sykkivää liikettä. Myös Leena Krohnin Tainaronin pienoismaailma häivähtää mielessä.

Mutta omalajisesti ja suvereenin omaäänisesti Lindemark kuljettaa näystä toiseen ja vie "Suoraan päin kiimaa!" Elämisen kiihko tekee tietoiseksi myös kuolemasta, varjoista valkoisen lakanan toisella puolella. Ikuinen liike jatkuu; muodonmuutosten sarja heittää kalaksi Atlantin syvänteisiin, murhaajaksi giljotiinin terän alle ja tarkkailijaksi avaruuden ikiyöhön. Lopulta ihmisen lapsi kohtaa toisen ja ajan vangit vapautuvat: "- - on kuin silmiesi myrskyyn joku kohottaisi/ tiimalasin ja kirkaisemalla räjäyttäisi sen, ja silloin/ emme enää pelkää, olemme jo miltei/ siellä, siinä pimeydessä,- -"

Lindemarkin vuolas runopuhe sisältää myös tiiviitä aforismin omaisia katkelmia, jotka toimivat itsenäisten runojen tapaan: "- - Runot syntyvät niin,/ että hän houkuttelee luoksemme perhoset,/ niiden katseesta/ paperi leimahtaa kirjaimiin. - -"

Valo ja pimeys, äänet ja hiljaisuus ovat niitä jännevälejä, joihin Lindemark ripustaa merkityksiä. Pienestä kasvaa suurta, tuhonkuvat vaihtuvat toivoon: "- - ihmiset, jotka eivät kuule/ kuinka ruoho soi,/ eivät tajua:/ maailman kauneus katkaisee kravatin.- -"

Tunnustan: innostuin, yllätyin, kaahasin avaruudessa täyttä vauhtia, muutaman kerran kyllästyin, mutta pian jo kuuntelin Bachia ja tarinoin Homeroksen kanssa. Runoelman muoto tuulettaa totuttuja runokonventioita, mutta ennen kaikkea tekstin sisäistä energiaa on vaikea vastustaa. Kun runovirta vie, et voi hypätä rannalle. Maailma, jonka Lindemark avaa eteemme, on runsas fresko, jonka monet yksityiskohdat ovat kauheita ja kauniita yhtä aikaa.

Ja taas häivähtää muistuma, nyt parinsadan vuoden takaa. William Blake, englantilainen runoilija, graafikko ja mystikko, loi kosmisia visioita ja kehitteli oman maailmanselityksensä. Jarno Lindemarkin Tuleen heitetty kello on rohkeasti ja uhmakkaasti samansuuntaisella tiellä. Teksti lunastaa, mitä ensi sivun motto lupaa:

"Kun se kerran lähti liikkumaan, menköön se laulaen, / ei minkään muun tähden laulaen kuin olemisen riemun, / vaikka vaikeaa se on, tähdellistä, perin, juurin. "

SISKO NAMPAJÄRVI