"Tämä kirjoitus ei ole seikkailu vaan harharetki". Jos Anna Saarta ja Suuren runokilpailun muita menestyjiä on uskominen, kirjallisuutta tarvitaan, jotta edes joku kuulisi ja keräisi talteen ihmisen "harharetket" ja "katvealueet". Ehkäpä vain runoihin mahtuvat ne jokaisesta arkielämästä tutut joutoseudut, joilla "mikään ei mene ikinä oikein".

Eilispäivä pilkistää nykyrunouden taka-alalla romuna ja jätevuorina, mutta menneisyys saa siinä myös kipeän ja kirpeän kaipauksen vivahteita. Heti runoantologian ovella tuoksuu haikeanväkevästi entisaikojen hevostalli. Saaren voittosikermässä kasvukivut ja ikävä valjastetaan - ja vapautetaan - silkkiharjahevosten muotoon. Lapsenpiirrosten keltaisen auringon ja vihreän ruohon rusennuttua arvoon nousee "hiekkaisen" tai "pölyisen" tallivalon tuominen kaupunkiin, nopeatempoisen hengästyksen katukuvaan.

Kakkossijoitetun Ritva Tanhuanpään runoilla on äidistä eroamisen ja monikasvoiseksi naiseksi varttumisen väri: "Hän alkaa olla jo poissa, hän alkaa taipua materiaaliksi,/ niin kuin tiettyyn muotoon kuivattu puu taipuu/ veneen kyljeksi tai taulun raamiksi".

Syksyn "harmaus pärskii" niin ikään kotkalaisen Liisa Mäkelän Kymijoen rehevästä varresta ammentavassa runoudessa. Merikaupunkilainen kuorii pois kaiken herkistelyn, kun talviteloille nostetut veneet "ahdistavat niin kuin hissit". Lokakuun lehtimeressä näkyy kuoleman sijaan elämä: "se joka nyt kaivaa haravan esiin hukutetaan lähimpään ojaan". Mäkelä on samalla verevä todiste siitä, miten Kotkankadun Poetry Slam ja Pekkas-akatemia avaavat Kymijoelle yhä varteenotettavampaa uomaa aura- ja vantaanjokirunouden rinnalla.

Siinä missä Saari herkkävainuisine hevosineen venyttää lukijan korvat kuulemaan hiljaisuutta, runomittelön pronssimitalisti Panu Routti pistää omansa heilumaan ottamalla ketun, "nälkätaiteenväärentäjä"-jäniksen ja muiden ehtojen ketkujen "viekastelevan" hahmon. Eläinsatujen ja kalajuttujen ruhtinaallisen runsain runokeinoin Routti rouhii pystyyn oikeita luikurinlaskennan lippulaivoja, joilla "vesilintuja apinoivat kalamiehet puhelevat merikarhuista". Juuri valheen pitkät jäljet kirjallisuudessa parhaiten todistavat, miten kieli pohjimmiltaan on peliväline ja nautintoaine, ilon aihe. Ja miten jokainen kaunokirjallisten sepitteiden lukija ehdoin tahdoin mielii tulla sadun karhun lailla höynäytetyksi.

Raikkaan runoretkueen kärkevimmin kantaaottavaan päähän asettuu nimimerkin taakse jättäytynyt "Olmi". Suoranaista vauhtisokeutta osoittaa, ettei kilpailun tuomaristo tunnu käsittävän, miten joku voisi haluta runojaan julki ilman henkilökohtaista julkisuutta. Nimen pimittäminen tuottaa toki ongelmia, kun ei esimerkiksi voida varmistaa täyttääkö kilpailija osallistumiskriteerit. Muutoin luulisi, että nimettömyys olisi syytä nostaa jokamiehenoikeudeksi - myös julkaiseville kirjailijoille. Rohkeudessa on kysymys sanomisesta eikä niinkään siitä, kuka sanoo.

MAILI ÖST