Runohylly Heidi Liehu 2008: Kultaiset tikapuut. WSOY 2008.

Ihminen ohittaa joka vuosi tietämättään oman kuolinpäivänsä. Vaikka ihmiselämää Heidi Liehun runoudessa kannattelee rakkauden muuttumaton, vuosituhansien takaa periytyvä pohjakangas, vasta kuoleman ristipistot kirjovat sen yksilöllisen kuvion: "vain lopun valossa/ näet hetken". Hetkien määrä on rajallinen, mutta niistä jokaiseen mahtuu rajattomuuden siemen: hiukan enemmän kuin silkan eloonjäännin kannalta olisi välttämätöntä. Tästä ylijäämästä, "turhasta" tulee ihmisen turvaverkko. Kun kuoleman syli sitten tempaisee rakkaan ihmisen pois kätemme ulottuvilta, jäljelle jää silti meren, tuulen ja valon kosketus. Jää "linnun/ kajahdus", kärpäsen käväisy kämmenselällä tai vaikka vain "valon suhteeton määrä aalloilla". Se on lohdullista.

Tytti Heikkinen: Täytetyn eläimen lämpö. Poesia 2008.

"Joka ilta, kun olen odottanut ikkunassa, kukaan ei ole katsonut takaisin." Tytti Heikkisen esikoiskokoelma hätkähdyttää kuulemaan, miten yksinäisyyden pelko särähtää läpi miltei kaikesta puheesta. Sielläkin ja ehkä erityisesti siellä, missä ihmiset kerääntyvät keskustelemaan kokonaisen maailman kanssa - nettikoneen kautta. Heikkinen ei ainoastaan kuuntele vaan tekee hakukoneen tuottamista tuloksista runojensa koko kieliaineksen. Koska kaikki kieli on pohjimmiltaan kierrätystavaraa toisilta kielenkäyttäjiltä, ei ole ihme, että tekijänsä sanavaraston ulkopuolelle kurkottava hakukonekieli vaikuttaa lukijaankin tajuntaa laajentavasti. Nettikielen pikaistukset ja kömpelyydet kuten sikin sokin lipsahtavat sanonnat ja onnahtelevat nokkeluudet muuttuvat Heikkisen kätilöinnin kautta yllätykselliseksi ja rajuksi trapetsitanssiksi. Runouden ja koko elämän perimmäiseksi ehdoksi asettuu lopulta oman tilan raivaaminen - ja rajaaminen, "vapaus vaatia lakeja".

Anna-Liisa Alanko: Leskenlehti. Runoja. Maahenki 2008.

Kaikki Anna-Liisa Alangon runomaisemassa elää. Eikä ihme, sillä eihän maailman vanhin rakkausliitto vieläkään osoita hiipumisen merkkejä: maa ja ilma laulavat yhä yhteiseksi nimekseen koko maailman, intohimoisesti. Vuorokaudet ja vuodenkierto luovat metsien, niityn ja joen elävästä lihasta taukoamatta vaihtelevia freskoja ja alkusoittoja. Lausuntataiteilijanakin tunnettu Alanko löytää maisemastaan myös toisia ihmisääniä: hellästi hän tuon tuosta palaa nuottasille Hellaakosken "Hauen laulun" kanssa ja käärii säeharsonsa T. S. Eliotin laajentavaan ajantajuun. Mökkimaiseman suurenmoisen pienessä piirissä runonlaulaja myös väsymättä hiljentyy kuulemaan tuulen kosketusta maan ruumiinosilla. Täällä hänellä on tilaa sovitella aina uutta auringon "viittaa" tai nostella pilvien tai rantakallioiden "helmoja": "Pyydystän aurinkoa/ ihoni haavilla./ Valaistun."

Kari Aronpuro: Lehmän henkäys. Tammi 2008.

Sanat ovat aikamoisia peijakkaita. Jos huomio hetkeksikään herpaantuu, ne luikkivat toisten sanojen selän taakse suojaan tai linnoittautuvat sponsoroituun mainoskilpeen. Siellä niistä tuleekin jo sen verran tappavia aseita, että täytyy olla todellinen Kari Aronpuro painiakseen ne taas mielleyhtymien ryteiköistä näkösälle. Aronpuro pyykkää kiinnittämällä vanhat sanat uusiin yhteyksiin ja uudet vanhoihin, sekoittamalla ja ravistamalla. Niinpä kahdeskymmenes kokoelma esimerkiksi huuhtoo esiin, miten "rohkeus" on hyytynyt "tahtotilaksi", "työ" "tulokseksi" ja "ihminen" kaikissa muodoissaan "asiakkaaksi". Sanojen läpi avautuu Aronpurolla onneksi aina uusia ovia - renessanssimaalauksiin ja museokaupunkeihin, lasten- ja historiankirjoihin. "Mikä moneuksien moneus!"

Panu Tuomi: Einsteinin viimeiset sanat. Dialogi sairasvuoteen äärellä. WSOY 2008.

Panu Tuomen runoudessa jokainen sana painaa kuin voisi olla viimeinen. Niinpä niitä mahtuu yhteen säkeeseen vain muutama, ennen kuin on pakko pysähtyä päätähuimaavaan arvuutteluun siitä, jatkuuko maailma vielä säkeen- ja sivunvaihdon kulman taakse: "taivaankantta / / on kaulittava/ kuin omenastruudelin/ taikinaa,/ niin ohueksi/ että sen läpi/ voi lopulta/ lukea rakkauskirjeen." Matemaattisen teostriptyykin päätösosa keikkuu myös kirjaimellisesti viimeisen hengenvedon veitsenkärjellä, Albert Einsteinin kuolinvuoteella. Albertin ja sairaanhoitaja Albertan verkkaisen venyvistä puheenvuoroista muodostuu pysyvän ja katoavaisen, aineen ja ihon välinen rakkauslaulu. Eivätkä Einsteinin ajattelun atomipommiksi kasvavat seuraukset lopulta ole kuin ääritapaus jokaisen ihmiselämän tekojen - ja tekemättä jättöjen - peruuttamattomuudesta: "edes Jumala/ ei voi/ antaa anteeksi/ tekemätöntä syntiä".

Teemu Mäki: Kuolevainen. WSOY 2008

Teemu Mäen vuosikymmenen varrelta kootut esikoisrunot tahtovat olla sumeilemattoman kantaaottavaa, "ajatusta valuvaa" käyttörunoutta. Niinpä taiteilija julistautuu runoilijan sijaan "hölöttäjäksi", joka tarjoilee epäajanmukaisen kulutus- ja mediakriittisiä "opetusnäytelmiä" vaikkapa "peruskoulukäyttöön". Mäen määritelmien maailmassa "rakkaus on raatokärpänen" ja avioliitto "sentin kerros voita,/ sutaistu kuolevaisuuden käntylle peitteeksi". Eikä lapsi ole tämän kaiken keskellä "vaaraton nukke, vaan puukko". Eräänlaiseksi todellisuuden valheenpaljastimeksi osoittautuu juuri "haava", joka lapsesta, puukosta tai ihan tavallisesta elämästä nirhautuu: "En voi olla/ tunnistamatta itseäni jokaisessa aukossa,/ joka on puhjennut asian, tavaran,/ samettisen kasvin tai paljettisuomuisen elukan/ ihoon." Helsingin toimistotornit Beninin kupruilevaan kylänraittiin liittävissä runoissa hyväntekijä osoitetaan toistuvasti silkaksi omahyväilijäksi: "Seison vaurauteni vuorenhuipulla,/ ja jotta tuntisin juovuttavaa huimausta siitä,/ on monien kuoltava/ rotkon pohjalle/ ja minun katsottava heitä." Samalla Kuolevainen on häpeilemättömän sinisilmäinen uskon- ja uskollisuudentunnustus taiteelle, tekopyhyyttä vastaan.

MAILI ÖST