Kirja on jännittävä esine, joka ei oikeastaan ole esine. Se on enemmänkin paikka. Lukiessaan sitä pitää kiinni jostain, joka on enimmäkseen paperia ja painomustetta. Silti itse kirja on jossain muualla. Oikeastaan kyse ei ole siitä missä se on, vaan missä sinä olet. Sinä olet kirjassa.

Siri Kolun, teatteritieteen maisterin ja dramaturgin, esikoisromaani on monisyinen paikka. Se on sekoitus pikkukaupunkiahdistusta ja surua, kirjallisuuden lumoa ja ennen kaikkea kiihkeää ja ahdistavaa nuoruutta. Nuoruutta, joka kirjoittaa romaanien sivuille salattuja merkityksiä ja antaa uskoa metsän alkuvoimaan.

Vaikka Metsänpimeä on ennen kaikkea päähenkilönsä Lauran kasvukertomus, on tarinan lähtökohtana ja loppuratkaisuna jokin paha ja pelottava tapahtuma, jota ei kuitenkaan paljasteta lukijalle aluksi. Juoni etenee enimmäkseen takaumina, mutta lukija arvaa kyllä kertojan äänen sävystä että mitään hyvää kohti ei olla menossa. Teoksen vahvuudet ovat nimenomaan toimivassa kerronnassa. Sisältö lipsahtaa joskus vähän patetian ja yliromantisoinnin puolelle, mutta tarina pitää lukijaa tiukassa niskalenkissä koko ajan.

Laura on nykyajan ylikuormitettu nuori, jonka on ollut pakko kasvaa liian varhain. Hän huolehtii surun traumatisoimasta äidistään, kaveristaan Jennistä jota ahdistellaan salaperäisellä tavalla sekä sairaasta poikaystävästään. Itse hän löytää ainoan rentoutumiskeinon ja todellisen lumovoiman elämäänsä metsästä.

Suomalaisten historiallinen pyhä paikka avautuu Lauralle ensin kirjallisuuden, sitten todellisen ruumiillisen kokemuksen kautta. Myös Lauran lukion laajan kirjallisuuden kurssilta tutut kaverit alkavat kiinnostua samoista asioista. He perustavat salaseuran, Metsän Piirin. Todellisuudentaju häviää monelta, kun kirjoista tuntuu löytyvän aivan omanlainen ja uusi moraali.

Esikoisteokseksi Metsänpimeä on poikkeuksellinen monin tavoin. Kirjallisuusviittausten määrä tarinassa on valtava, niitä esiintyy niin tekstin pinnalla kuin koko teoksen juonen ja tunnelman tasolla. Selkein kaikupohja syntyy Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta, josta Laura huumaantuu täysin. Myös monet motiivit teoksessa kiertyvät lopulta tähän klassikkoon: metsän vastustamaton houkutus, erotisoitu nuoruuden kiihkeys ja lopulta jonkinlainen väistämätön tuhoutuminen. Kirjan tunnelma tihenee koko ajan. Tällöin mieleen tulee myös Anja Snellmanin Pelon maantiede. Myös tässä tarinassa on pieni ryhmä, jonka traaginen loppu paljastuu vähitellen.

Välillä on kiusaus myös miettiä onko Metsänpimeä oikeastaan nuortenkirja. Nuoristahan siinä enimmäkseen kerrotaan, vaikka välillä aikatasoissa hypätään myös yliopistossa kirjallisuutta opiskelevaan Lauraan. Kun seuraa isänsä liian aikaisin menettäneen Lauran kipuilua muun muassa suhteessa äitiinsä, ei vanhempi lukija aina koe samastumista vaan säälinsekaista turhautumista; kasvaisipa tuo jo vähän!

Usein myös kirjallisuuteen liittyvät elementit tuntuvat hieman liian banaaleilta aikuislukijalle. Symbolismi ja dekadenssi tuntuvat tarinan nuorista kiehtovilta suuntauksilta. Niin ne toki ovatkin, mutta jotenkin ei tunnu uskottavalta että joukko nykyajan nuoria menee yhtä sekaisin Eino Leinosta ja L. Onervasta kuin suurin osa ikätovereistaan alkoholista tai huumeista.

Tavallaan kirja onkin yhtä realistinen kuin lukioikäisen kuva maailmasta - ja siksi yhtä hyvin lukijastaan riippuen loistava tai hieman huvittava. Tai molempia yhtä aikaa.

VENLA ROSSI