"Minä pidän keväästä", romaani alkaa. Jo ensimmäinen sana on helpottavan selvä kaikkien niiden kirjojen jälkeen, joissa kertoja sukkuloi fiktion kerrostumissa, näkee lystikkäästi seinien läpi ja pään sisään tai kuvaa pääosan esittäjän niinkin paljastavasti kuin kutsumalla häntä henkilöksemme.

Taina Teerialhon kuulaan romaanin päähenkilö ja kertoja on Hanna, nuori, lihava nainen, jolla on pieni lapsi, roikkuvat opinnot, mielenkiintoinen työtoveri, rakkaudeton avioliitto ja huono kuulo.

Näkökulma on vanhanaikaisen puolueellinen. Hanna haluaakin katsoa asiat omalta kannaltaan. Silti lukija voi ymmärtää myös Ilaria, eihän tämä paha ole, ei sinnepäinkään.

Ensin luulin, että Hanna on hulluna lintuihin. Hän odottaa muuttajien tuloa keväällä, hän tuntee lajit - varikset, kiurut, kottaraiset, mustarastaat, uuttukyyhkyt ja vaikka mitkä. Hänen unissaan on outo Lintunainen, ja linnunnimillä hän hellittelee poikaansa.

Mutta Ilarihan niihin on hulluna. Mies oli pistänyt lehteen ilmoituksen, ja Hanna, joka ei chattaa, oli sen huomannut. Kirjallisuutta ja lintuja harrastava kehno viulisti etsi naista potemaan kanssaan arktista hysteriaa.

Ilari on niin hullu lintumies, että Hanna, kun oli menossa synnyttämään, joutui huutamaan kivusta, raivosta ja pelosta, koska Ilarin piti matkalla koukata harvinaisen havainnon perään. Linnut ovat Ilarille kaikki kaikessa, ja kasvanut perhe ja sen arki ovat Hannan vastuulla. Miehen harrastus uhkaa kiilata etusijalle myös silloin, kun on viimeisten jäähyväisten aika.

Teos on tietoinen muusta kirjallisuudesta, nimenomaan lintuaiheisesta. Marja-Liisa Vartio on mukana oikein nimellään. Hatarien, haipuvien, kuin melkein tunnistettavien kuulokuvien tapaan, runon lailla, tipahtelee tiltaltin ääntely, ja lapsukaisen hellittely soljuu tuutulaulun rytmiin. Lentämisen ja uneksimisen teema höystyy myyteillä.

Uneksiminen on yhdenlaista näkemistä. Hanna ajattelee, että kun hän on menettämässä kuulonsa, hänen on korvattava puutosta muilla aisteilla.

Silti kuulemiseen ja äänien tuottamiseen liittyvät sanat ovat kerronnassa keskeisiä. Kirjassa viuhuu ja kolisee, piippaa ja piipittää. Sitä paitsi kuuroutumisen uhka ei ole mikään helposti hyväksyttävä asia, vaan fyysisesti raastava tuska.

Kevät, hiljaisin tähänastista, on murheellisten muutosten aikaa. Taina Teerialho on kirjoittanut romaanin luopumisista.

Hiljainen kevät on haikea kirja, haikea ja silti eteenpäin katsova. Olkoon latteasti todettu, mutta totean silti: isoista ja pienistä kuolemista huolimatta elämä jatkuu.

PÄIVI TAUSSI